tiistai 31. toukokuuta 2011

Rabbit Hole

RABBIT HOLE perustuu David Lindsay-Abairen samannimiseen näytelmään. Se kertoo Beccasta (Nicole Kidman) ja Howiesta (Aaron Eckhart), jotka ovat menettäneet 4-vuotiaan poikansa  Dannyn auto-onnettomuudessa. Elokuva on tarina selviytymisestä menetyksen jälkeen, erilaisista ja osittain raastavistakin tavoista käsitellä tapahtunutta. Kotiäiti Becca joutuu poikansa menetyksen jälkeen määrittelemään elämänsä uudestaan ja eräänä päivänä autolla ajellessaan päätyy seuraamaan koulubussia, jonka kyydissä on teini-ikäinen sarjakuvapiirtäjä Jason (Miles Teller), joka ajoi Dannyn päälle. Becca kehittää mielenkiintoisen ja hieman omituisen suhteen Jasoniin ja lopulta löytää itselleen sopivan lohdun. Howie taas etsii lohdutusta ryhmäterapiasta ja tutustuu siellä Gabyyn (Sandra Oh), joka tarjoaa Howiella jotain mitä hän ei omalta vaimoltaan saa. Sekä Howie että Becca käsittelevät poikansa menetystä eri tavoin ja se uhkaa heidän keskinäistä suhdettaan, kunnes he monien mutkien kautta löytävät jonkinlaisen yhteisen polun. Pienet askeleet, kuten tuttavan lapselle synttärilahjan ostaminen, sen paketoiminen ja antaminen, vievät pariskunnan kohti maanpintaa ja normaalia elämää.

Pidin elokuvasta paljon, se kuvasi uskottavasti niin vanhempien kuin lähipiirinkin tuntemuksia ja tapoja selvitä surusta. Elokuvaan oli tuotu mukaan juuri niitä pienen pieniä asioita, jotka varmasti lapsensa menettäneille vanhemmille tuntuvat ylitsepääsemättömiltä: lapsi, joka kinuaa karkkia kaupassa ja äiti joka kieltää jyrkästi saa Beccan menettämään kontrollin. Tai puhelimeen tallennettu video, joka vahingossa poistetaan saa aikaan riidan jossa puidaan sitä, kenen syytä kaikki oli.


Nicole Kidman sai roolistaan parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden sekä Golden Globe-ehdokkuuden.

Kuvat: allmoviephoto.com

Translation:
Rabbit Hole is based on a play by David Lindsay-Abairen and it tells the story of Becca (Nicole Kidman) and Howie (Aaron Eckhart) who have resently lost their son Danny. The movie follows the couple as they try to find some comfort and deal with what's happened. Their different ways of mourning threaten to drive the two apart and especially Becca is in danger of driving everyone close to her away. She, however, develops an interesting relationship with the teenage boy who drove the car that hit Danny. Rabbit Hole is a very good movie and I recommend it completely.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Hey there little red ridin' hood, you sure are lookin' good

Seuraa viikon ilmainen leffavinkki, ja samalla ehkä pieni guilty pleasure tunnustus. Torstaisin Nelonen näyttää toimintaleffoja ja tällä viikolla vuorossa on Bruce Willisin ja Sarah Jessica Parkerin tähdittämä STRIKING DISTANCE eli suomeksi erittäin tönkösti "käännetty" JOKIKYTTÄ


Willis on Tom Hardy, murharyhmän etsivä joka syytettyään toista poliisia murhasta joutuu alennetuksi jokikytäksi.  Ja aivan kuin alennetuksi tulemisen nöyryytys ei olisi tarpeeksi, Hardyn uusi työpari on nainen. Jo Christman (Parker) on koko uransa ajan joutunut taistelemaan ansaitakseen kunnioitusta miesvaltaisessa ammatissa ja ottaa pienimmätkin työtehtävät hyvin tosissaan. Kaksi vuotta alennetuksi tulemisensa jälkeen Hardy saa vastaansa sarjamurhaajan, jonka hän uskoo olevan sama joka tappoi Hardyn poliisi-isän. Hänen epäilyksensä vain vahvistuvat kun murhaajan uhrit ovat kaikki Hardylle tuttuja naisia. Niinpä Hardy päättää aloittaa omat, jokseenkin laittomat tutkimukset napatakseen murhaajan - joka saattaa olla lähempänä kuin Hardy osasi ajatellakaan.


Olen valehtelematta nähnyt Jokikytän kymmeniä kertoja, se oli yksi suosikkielokuvistani kun olin hyvin nuori. Leffa on vuodelta 1993 ja meiltä löytyi kotoa vhs, jota katselin todella usein kun olin yksin kotona - alle 10-vuotiaana :D Laitoin sen lähes tulkoon aina pyörimään ollessani yksin kotona koulun jälkeen enkä kyllä muista pelänneeni vaikka kyseessä on kuitenkin toimintatrilleri. Katsoin tätä myös iskäni kanssa ja pidimme (pidämme edelleen!) molemmat varsinkin leffassa soineesta Sam the Sham and the Pharaosin Little Red Ridin' Hood -biisistä. Vaikka olen siis leffan nähnyt monia monia kertoja ja muistankin sen aika hyvin (viime katselukerrasta on kyllä jo hetki), jaksan katsoa sen aina uudestaan. Eikä leffa sinänsä mikään maailman paras ole, yhtä hyviä ja varmasti paljon parempiakin trillereitä on tehty, eikä se oikeastaan tarjoile mitään uutta, mutta jokin siinä vain viehättää. Ehkä oma tykkäilyni liittyy suurimmaksi osaksi sitten siihen, että leffa oli varmasti ensimmäinen genrensä edustaja jonka koskaan näin ja ehkä 8-10 vuotiasta minääni on helppo miellyttää. Takuuvarma guilty pleasure anyway :)


Tajusin juuri, että tykkään oikeastaan todella paljon Bruce Willisistä :D Mieleeni ei tule äkkiseltään yhtään Willisin elokuvaa, josta en olisi edes jollain asteella tykännyt. Toki mies tekee jokseenkin hmm, yksipuolisia elokuvia, mutta herra sopii vain niin pirun hyvin toimintasankareiden rooleihin. Joten jos siellä ruudun toisella puolella on muita Bruce Willis tykkääjiä, tai jos tykkäät murhamysteereistä ja toiminnasta, kannattaa tsekata Jokikyttä huomenna torstaina Neloselta klo 22! ;)

Translation:
Ony of my sort of "guilty pleasure" films is Striking Distance. The film stars Bruce Willis as ex-homicide detective Tom Hardy who has been demoted to river police due to his allegations against another cop. Then bodies start to pile up, women familiar to Hardy, and he is convinced that the person committing these murders is the same one who murdered his father. So he begins his own, illegal, investigations with his new partner played by Sarah Jessica Parker in order to find the killer - who might be closer than he thinks. I first saw this movie when I was something like 8-10 years old, I used to watch it on VHS when I was home alone after school :D For some reason I really really liked it, and I still do!

maanantai 23. toukokuuta 2011

24 Hour Party People

Hävettää myöntää miten kauan mulla meni ennen kuin sain aikaiseksi katsoa 24 HOUR PARTY PEOPLE leffan. DVD ehti pölyttyä hyllyssä vuoden päivät, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, right? Anyways. Hieman reilu vuosi sitten kirjoittelinkin CONTROL -leffasta, joka siis kertoo Joy Division -yhtyeen laulajasta Ian Curtisista, kannattaa muuten aivan ehdottomasti tsekata myös tuo elokuva. Syy miksi ylipäänsä mainitsen nyt tuon leffan tässä yhteydessä on yksinkertainen: 24 Hour Party People kun sattuu myös sivuamaan niin Joy Divisionin syntyä ja menestystä kuin Ian Curtisin traagista loppuakin.


Elokuvan kertojana toimii Steve Cooganin näyttelemä Tony Wilson, joka oli tapahtumien keskipisteessä vuonna 1976 ja siitä eteenpäin noin vuoteen 1992 asti, todistaen eri musiikkityylien ja yhtyeiden nousun ja laskun, ja niiden vaikutuksen popkulttuuriin. Wilson perusti Manchesteriin kuuluisan Factory Records levy-yhtiön, jolla oli todella poikkeuksellinen tapa tehdä bisnestä. Levy-yhtiön artistit nimittäin omistivat aivan kaiken eikä varsinaisia kirjallisia sopimuksia tehty lainkaan. Wilson halusi antaa artisteilleen täydellisen vapauden tehdä musiikkiaan. Näistä syistä johtuen yhtiö ei missään vaiheessa varsinaisesti rikastunut ja ajautuikin konkurssiin vuonna 1992. Factory Recordsin lisäksi Wilson perusti yhdessä New Order yhtyeen kanssa yhtälailla kuuluisan Fac 51 Hacienda eli The Hacienda yökerhon, josta tuli bilekansan mekka, yhtä suosittu kuin Studio 54:stä.

Varsinkin elokuvan alussa on käytetty paljon ihan oikeaa materiaalia esimerkiksi yhtyeiden livekeikoista, ruudulla vilahtaa niin Iggy Pop kuin Siouxsie and The Bansheeskin. Elokuvassa vilahtaa siellä sun täällä myös elokuvan roolihahmoja vastaavia oikean elämän henkilöitä. Elokuvan kerronnosta tekee mielenkiintoisen se, että Cooganin näyttelemä Wilson selostaa tapahtumia suoraan kameralle. Välillä faktan ja fiktion raja on häilyvä, Wilson huomauttaa kameralle, että juuri nähtyä kohtausta ei kuulemma siihen osallistuneiden tosielämän henkilöiden mukaan koskaan tapahtunut. Mene ja tiedä siis kumpi versio pitää paikkansa.


Vaikka elokuva ei milläänlailla keskitykään mihinkään tiettyyn yhtyeeseen taikka oikeastaan tiettyyn henkilöönkään (useammin kuin kerran Wilson painottaa kameralle, että elokuva ei kerro hänestä, eikä se kyllä kerrokaan), itse ainakin näin sen tietynlaisena kunnianosoituksena esimerkiksi Ian Curtisille (jota näyttelee hienosti Sean Harris) sekä Martin Hannettille (Andy Serkis), joka tuotti mm. Joy Divisionin Unknown Pleasuresin. Elokuva tuo mielestäni esille myös musiikkibisneksen raadollisen puolen. Esimerkiksi Ian Curtisin ruumiinvalvojaisissa Wilson koittaa saada tutun toimittajan kirjoittamaan Curtisista kirjan, mikä saattaa tuntua aikamoiselta rahansaalistukselta. Samaan aikaan kuitenkin on selvää, että Curtis oli Wilsonille läheinen ystävä ja hänen kuolemansa kosketti Wilsonia syvästi. 


Siitä huolimatta että elokuva ei kerro oikein mistään kovinkaan tarkasti vaan antaa kokonaiskuvan (joskin ehkä huteran) kaikesta, on se mielestäni erittäin hyvä. Kahteen tuntiin mahtuu paljon seksiä, huumeita ja rock 'n rollia, ihmisiä joiden nimiä et muista ja vuosilukuja joita ei ainakaan muista. Tällaiset elokuvat saavat aina ikävöimään tuota mennyttä aikaa, voi miksi en voinut olla nuori 70-luvulla?! Missä ovat tämän päivän Haciendat ja Studio 54:t, ovatko ne nykyään sitten jotain Onneloita? Yöh.

Joka tapauksessa, suosittelen elokuvaa lämpimästi kaikille, varsinkin ihmisille joihin puree Joy Division ja sen aikakauden meininki :)


Translation:
It took me too long to finally see this amazing film, 24 Hour Party People. It tells the story of the Factory Records and The Hacienda from the point of view of their creator Tony Wilson. The movie gives you glimpses of Joy Division and New Order, Happy Mondays as well as A Certain Ratio. A great film that I would recommend to anyone interested in the 1970s music scene of Manchester.
 
♫: Joy Division - Isolation

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

POTC4: On Stranger Tides

Kuten jo keskiviikkona kerroin, kävin katsomassa uusimman ja järjestyksessään neljännen merirosvoseikkailun PIRATES OF THE CARIBBEAN: ON STRANGER TIDES. Toisin kuin aikaisemmassa postauksessani väitin, leffassa ei pääosaa suinkaan näyttele Keith Richards (harmi), vaan tietysti Johnny Depp (joka on myöskin ihana). Deppin rinnalla nähdään espanjalaisnäyttelijätär Penelope Cruz, myös edellisistä Pirateseista tutta Geoffrey Rush, Ian McShane sekä Sparrow'n uskollisena apurina hääräävä Gibbs eli Kevin McNally.


Tällä kertaa Jack Sparrow nostaa purjeet löytääkseen Nuoruuden Lähteen, jota havittelee muutama muukin taho. Ensin on tietysti paettava kuninkaan miehiä, selvitettävä kuka kumma väittää olevansa Jack Sparrow ja koitettava olla suututtamatta pahamaineista Mustapartaa (McShane), merirosvoa, jota kaikki muut merirosvot pelkäävät. POTC:n tyyliin jokaisella on oma lehmä ojassa ja kilpajuoksu (vai pitäisikö sanoa kilpapurjehtiminen) Nuoruuden Lähteelle voi alkaa. Muiden merirosvojen lisäksi vastassa on zombeja sekä tietysti kauniita, mutta kuolettavia merenneitoja. Miekkailuilta, kapinoilta, kommelluksilta, juonitteluilta ja vikkelältä sanailulta ei vältytä tälläkään kertaa - ja se on hyvä se!


Tämä neljäs osahan ei ole milläänlailla enää kytköksissä kolmeen edelliseen pirates-leffaan ja se kannattaakin muistaa kun leffaa menee katsomaan. Sillä jos odottaa liian suoraa jatkumoa edellisestä seikkailusta, on pettymys aika varmasti nurkan takana. Jos kuitenkin osaa nauttia merirosvoista, Jack Sparrow'sta ja toiminnasta, ei leffalippuun kulutetut rahat mene hukkaan. POTC 4 tarjoaa nimittäin taattua viihdykettä juuri noilla alueilla. Se on pirates-tyyliin hauska, joskin ei yllä esimerkiksi aivan ensimmäisen Pirates -leffan tasolle kekseliäisyydellään ja näinollen ehkä välillä tulikin sellainen fiilis että esimerkiksi Jackin hahmo alkoi  hieman polkea paikallaan. Ian McShanen näyttelemä Mustaparta taas oli todella virkistävä lisä elokuvaan, kutkuttavan kiero ja ilkeä, jonka vilpittömyydestä ei voinut olla missään vaiheessa varma. Aiemmissa elokuvissa pidin myös todella paljon Kapteeni Barbossasta, mutta tässä hahmo ei päässyt mielestäni samalla tavalla loistamaan kuin aikaisemmin. Penelope Cruzin hahmosta ei mulla oikein ole mitään sanottavaa, kai tässäkin leffassa oli sitten pakko olla naispuolinen merirosvo...No siis okei, olihan sillä ihan jonkinlainen virkakin leffan juonessa, mutta en vain jostain syystä hirveesti tykännyt.


Itse olen aina pitänyt Pirates -elokuvissa todella paljon ääniefektien käytöstä (okei tää kuulostaa nyt todella ihmeelliseltä hifistelyltä). Siis siitä miten hyvin kaikki laivojen narinat ja natinat, laineiden liplatus, nahan nitinä, hevosten kavioiden kopina, helyjen kilinä ja raskaiden bootsien askeleet tulevat leffoissa esille. Mielelläni katselen myös leffojen puvustusta ja lavastusta, todella taidokasta ja tarkkaa työtä. Nämä seikat luovat leffoihin todella mahtavan tunnelman, niin että kun leffateatterista viimein poistuu on suorastaan shokki ettei enää kuulukaan niitä laivojen erinäisiä ääniä, laineita, kilinää ja kalinaa eikä ihmisillä ympärilläsi olekaan yllä niitä monimutkaisia asuviritelmiä joita leffassa näkee. Myös Hans Zimmerin musat on aina hienoa kuunneltavaa!


3D:stä olisi taas sanottavaa, viimeksi taisin valittaa kyseisestä formaatista Tron: Legacy -leffan yhteydessä. Mä ihan oikeasti vihaan niitä hemmetin pökkelölaseja!! Ei ollut tätäkään reilu kaksituntista elokuvaa ehtinyt mennä kuin ehkä parikymmentä minuuttia kun ne lasit alkoivat painaa kipeästi tuota nenänvartta. Yritin siinä sitten jotenkin nojata käsivarteeni ja kannatella laseja kädellä, mutta eihän silleen jaksa olla kovin kauaa. Loppujen lopuksi jouduin hivuttamaan lasit melkein nenän päähän, jossa ne eivät enää painaneet niin pahasti, mutta sitten joutuikin hieman kenottamaan päätä taakse että näki lasien läpi. Kaiken lisäksi tietysti silmälasipäisenä ihmisenä omat lasit piti olla noiden 3D hirviöiden alla. Että kiva. Eihän siinä mitään jos käyttää piilolinssejä, itse en ole niitä vielä uskaltautunut edes kokeilemaan. Lasien epämukavuuden lisäksi huomasin ainakin tämän Piratesin kohdalla hieman ikävää epätarkkuutta ja sumuisuutta etenkin nopeammissa toimintakohtauksissa, kuva meni siis hieman epätarkaksi ja se kyllä häiritsi katselukokemusta kun tuntui ettei saanut ihmisten kasvoista selvää eikä muutenkaan siitä mitä valkokankaalla tarkalleen ottaen tapahtui. Rauhallisissa kohtauksissa 3D tietysti näytti ihan kivalta, pidin etenkin aivan elokuvan alussa kun leffan nimi tuli lukemaan ruudulle ja näytti liikkuvan aivan käden ulottuville haihtuen sitten savuna "elokuvateatterin ilmaan". Joka tapauksessa valitsisin edelleen mieluummin sen 2D version katsottavaksi, mutta minkäs teet kun ei tätäkään leffaa näköjään Jyväskylässä "normiversiona" näytä pyörivän.

POTC4 oli kuitenkin ihan kelpo elokuva. Odotuksia ei kyllä itselläni juurikaan ollut, pikemminkin olin varautunut lähestulkoon pohjanoteeraukseen, joten siihen nähden varsin positiivinen kokemus. Mitään suuria yllätyskäänteitä ei leffassa ainakaan minulle ollut, mutta eipä tuo haitannut. Eipähän tarvinnut liikaa käyttää aivonystyröitä :D

Kuvat allmoviephotos.com

PS. Muistakaahan katsoa muuten lopputekstit ihan sinne loppuun asti ;)

Translation:
So I saw the Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides on last Wednesday and found it to be quite entertaining. Nothing close to the very first Pirates movie, but pretty good anyway. It was rather predictable, which didn't really bother me though. What I didn't like was the 3D. First of all, I absolutely HATE the 3D glasses and secondly, in faster action sequences the picture went kind of blurry which really bothered me. But other than that, a very nice entertaining film. Plus of course major point for Keith Richards' Captain Teague appearing ♥ Blackbeard was also pretty cool.
 
♫: The Rolling Stones - She's a Rainbow

lauantai 21. toukokuuta 2011

New York, New York



Viikon sana on selkeästi musikaalit, sillä katsoin jo kolmannen lajin edustajan tälle viikolle. Nyt vuorossa oli Martin Scorsesen vuoden 1977 New York, New York, joka sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Amerikkaan ja New Yorkin jazzpiireihin.


Robert De Niro näyttelee Jimmy Doylea, röyhkeää ja itsekeskeistä, mutta taitavaa saksofonistia, joka sodasta palattuaan haluaa lyödä läpi jazzpiireissä. V-J, eli Victory over Japan päivänä Jimmy tapaa  Liza Minnellin näyttelemän Francine Evansin, aran nuoren laulajattaren, joka aluksi torjuu Jimmyn, mutta sattumuksien kautta ei pääsekään miehestä niin helposti eroon. Tästä alkaa parin myrskyisä suhde, ja kun he esiintyvät yhdessä klubit täyttyvät. Kummankin intohimo jazzia kohtaan kuitenkin vaikeuttaa heidän keskinäistä suhdettaan ja rakkauttaan. Voiko suhde kestää menestyksen tuomat ylä- ja alamäet?


Elokuvasta on poikinut varmasti yksi tunnetuimmista musikaalikappaleista, elokuvan nimikkobiisi New York, New York. Kappale todellakin on mieleenpainuva, useammin kuin kerran huomasin eilenkin hyräileväni sitä yksikseni. Pidin muutenkin elokuvan musiikeista, vaikka harvemmin tuollaista vanhaa jazzia tulee kuunneltua kotona. Miellyttävän musiikin lisäksi leffassa on hyvä juoni ja kerronta. Keskiössä olevan parin tunteet sekä toisiaan että musiikkiaan kohtaan tulevat selkeästi esille Minnellin ja De Niron käsissä, ja etenkin De Niron työskentelyä on (jälleen kerran) ilo seurata. (Pakko olla hieman pinnallinen, mutta rehellisesti sanottuna en pidä Liza Minnellin ulkonäöstä, jokin siinä häiritsee. Ei onneksi niin paljoa että olisi elokuvan katselua pilannut, mutta kuitenkin.) Elokuvan loppu sai melkein herkistymään, vaikka se ei päättynytkään ihan niin kuin olisin toivonut. Loppujen lopuksi katsojana ymmärsin että elokuva loppui juuri niin kuin pitikin, kaikki olivat onnellisia ja ti-ti-tii-di-di ti-ti-tii-di-di soi :)



Translation:
The third musical I watched this week was Martin Scorsese's classic New York, New York. It tells the story of Jimmy (Robert De Niro) and Francine (Liza Minnelli), a talented saxophonist and a singer, who by an accident start their musical career together. Their personal relationship is very rocky and the question is, can it survive the ups and downs of their jazz careers? I really enjoyed this film and found myself humming the famous theme song over and over again after seeing the film. I truly recommend this to all musical lovers or jazz lovers, or simply Robert De Niro lovers ;)
 
♫: Frank Sinatra - New York, New York

perjantai 20. toukokuuta 2011

Ringer

Siitä lähtien kun näin BUFFY THE VAMPIRE SLAYER sarjaa ensimmäisen kerran on Sarah Michelle Gellar (nykyään tunnetaan myös Sarah Michelle Prinzenä) ollut yksi suosikkinäyttelijöistäni. Vampyyrintappajaa ja hänen Scooby-jengiään ei ole telkussa nähty enää vuosiin (onneksi omistan dvd-boksit!) ja SMG onkin Buffyn jälkeen keskittynyt leffauraan ja perheeseensä. Sarah ja miehensä Freddie Prinze Jr. sai Charlotte Grace tyttärensä vuonna 2009. Siitä asti SMG onkin pitänyt aikalailla hiljaiseloa myös elokuvien puolella. Nyt Sarah aikoo kuitenkin palata televisioruutuihin uuden RINGER sarjansa kanssa (tähän pientä fanityttö hihkuntaa!).


Sarjassa SMG näyttelee kahta eri henkilöä, kaksosia, jotka eivät ole olleet yhteyksissä moneen vuoteen. Sarja kertoo Bridgetistä, toipuvasta alkoholistista, joka todistaa palkkamurhan. FBI:n suojelusta huolimatta Bridget päättää paeta New Yorkiin eikä kerro aikeistaan edes AA sponsorilleen. New Yorkissa hän etsii käsiinsä siskonsa Siobhanin, jolla kaikki näyttää menevän hyvin: hän on varakas, hemmoteltu ja naimisissa komean Andrew Martinin (Ioan Gruffud) kanssa. Kun Siobhan yllättäen katoaa, päättää Bridget omaksua siskonsa identiteetin ja esittäessään Siobhania hän saa tietää järkyttäviä salaisuuksia siskonsa elämästä. Ja kun Bridget yritetään tappaa Siobhanin kattohuoneistossa, Bridget tajuaa ettei ole yhtään enemmän turvassa siskonsa elämässä kuin omassaankaan.


Kyseessä on siis trillerisarja ja itse ainakin kiinnostuin tarinasta! Toivon todella että sarja menestyy hyvin, on todella inhottavaa jos suosikkinäyttelijän projektit floppaa :( Saa nähdä tullaanko Ringeriä näkemään Suomen telkkarissa ollenkaan tai milloin, mutta sarja alkaa jenkeissä syksyllä. Aion ihan ehdottomasti tsekata tämän!   
Translation:
Everyone's favorite Vampire Slayer Sarah Michelle Gellar (also known as Sarah Michelle Prinze) returns to TV with her new thriller series called RINGER. In short, the show's about a woman (played by Sarah ofc) who witnesses a murder, goes on the run and reunites with her twin sister. When her sister goes missing she decides to assume her sister's identity and while at it, discovers shocking secrets about her sister's life. Soon she learns that she is no safer as her sister as she is as herself. Well, I'm intrigued and I'm definitely going to check the series out when they air in the States in the fall!
 
♫: Adele - Someone Like You

torstai 19. toukokuuta 2011

Ay, ay Captain!

Kävin tänään katsomassa uusimman ja järjestyksessään neljännen Pirates of the Caribbean -leffan, joka kantaa alanimeä On Stranger Tides (Vierailla Vesillä taitaa olla suomeksi). Leffaahan tähdittää tietysti iiiiihana, upea, mahtava KEITH RICHARDS ♥♥♥♥♥

1. kuva allmoviephotos.com ja muut googletettu jostain.

Okei joo anteeksi kun spämmään, oli vain pakko tulla hehkuttaa tota Keith Richardsia koska oikeesti aloin hihkumaan hiljaa ja huitomaan käsilläni (sillain pienesti, toivottavasti häiritsemättä ketään muita...) siellä leffateatterissa kun Captain Teague asteli kuvaan (ja tän voi leffaseuralaisena toiminut Camilla vaikka todistaa). En voi sille mitään että a) fanitan Rollareita ihan hulluna ja b) Keith on ihan mun feivörit ja viel c) se on jotenkin kuuma pappa :D 

Kunnon sepustusta POTC:sta tulossa kyllä myöhemmin, sunnuntaina tarkemmin sanottuna, tää oli nyt tämmöinen teaseri :D

PS. Muistakaa tsekata päivän aikasempi postaus alempaa ;)

Translation:
Went to see the latest Pirates of the Caribbean movie, starring the amazing, lovely Keith Richards! (I'm obviously joking here, I do know that Keith plays only a minor part in the film, but what a part it is ♥) I'll return with a more thorough POTC report on Sunday, meanwhile check out today's other post, thanks :)
 
♫: Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides Soundtrack

Vampires are out for blood!

Rakastan vampyyreja. Vampyyrileffoja, vampyyrisarjoja, vampyyrikirjallisuutta. Tänä kesänä vampyyreista saadaankin nauttia oikein olan takaa, kun elokuvateattereissakin pyörii kesän aikana ainakin neljä vampyyrileffaa. Jo aikaisemmissa trailerikatsauksissa olenkin maininnut Stake Land ja Priest -leffat, jotka on aivan pakko nähdä. Tänään trailereita taas tutkaillessani huomasin myös kaksi muuta aiheeseen liittyvää tulossa olevaa pätkää.



FRIGHT NIGHT on kuin vuoden 2007 Disturbia ja Lakeview Terrace (2008) sekotettuna vampyyreihin. Anton Yelchin näyttelee Charley Brewsteriä, teiniä jolla pyyhkii hyvin. Kunnes naapuriin muuttaa hieman omituinen Jerry (Colin Farrell). Samoihin aikoihin ihmisiä on kadonnut mysteerisesti ja seurailtuaan varovaisesti Jerryn puuhia Charley saa tietää, että Jerry ei olekaan ihan normaali mies. Hän on nimittäin vampyyri! Nyt onkin Charleyn tehtävä suojella naapurustoa seuraavaa ateriaansa kyttäävältä verenimijältä. Fright Night on uudelleenfilmatisointi samannimisestä, vuonna 1985 ilmestyneestä elokuvasta.


WE ARE THE NIGHT leffassa seurataan naisvampyyrien joukkoa, jotka nauttivat kuolemattomuuden tuomista mahdollisuuksista täysin siemauksin. He voivat tehdä mitä haluavat, saada kenet haluavat ja tappaa kenet haluavat. Uusin jäsen joukossa aiheuttaa kuitenkin harmia, sillä tyttö ei ole valmis hyväksymään uutta itseään yhtä avoimesti kuin muut. Odotan tätä leffaa melkoisella mielenkiinnolla, sillä itse pidän usein sellaisista vampyyrileffoista joissa tarkastellaan juuri tuollaista kuolemattomuuden tuomaa "hällä väliä, voin tehdä mitä huvittaa" -asennetta. Tuntuu vain nykyään että kaikissa leffoissa ym. kuvataan joko itsesäälissä ja -inhossa rypeviä wannabe-human-again-vampyyreja tai näkökulma on ihmisissä jotka haluavat päästä eroon vampyyreista (eipä sillä, tykkään mä noistakin tyyleistä, mutta olisi kiva nähdä nyt vähän erilaistakin näkökulmaa).

Tämän hetken koukuttavin ja lempparein tv-sarjani THE VAMPIRE DIARIES jäi juuri tauolle (yhyyyyy!!!) kutkuttavan jännittävän toisen tuotantokauden jälkeen. Uusia jaksoja pääsee jännittämään vasta ensi syyskuussa (yhyyyyyy vol2!!!!), mutta onneksi telkun puolella on myös lohdutusta luvassa kun TRUE BLOOD jatkuu neljännen kauden jaksoilla (jenkeissä, Suomeen noita jaksoja saa taas varmaan odottaa ties kuinka kauan, mutta sehän ei minua estä ;) ). Kaikki ovat varmaan jo tämän promovideon nähneet mutta ah, katsokaa ja ihastelkaa erityisesti tietysti Ericiä ♥ (Uuhlaa, Eric ja Sookie, could it be?? Toisaalta ei tuo ihmissusijäbäkään, mikä lie Alcide tmv, ole pahaa katsottavaa...)


Jotain vampyyrikirjallisuuttakin olisi kiva kesällä lukaista, The Vampire Diaries kirjat (no neljä ekaa) olen lukenut ja täytyy sanoa että sitten taas nuo Charlaine Harrisin kirjat eivät onnistuneet koukuttamaan...Mieluummin siis katselen niitä sitten tv-sarjamuodossa. Anne Ricen Vampire Lestat on kyllä vielä hyllyssä odottamassa lukemista, mutta ei sattuisi kellään olemaan jotain lukuvinkkejä? :)

Translation:
I really do love vampires and this summer I'm being treated with at least four vampire movies: Stake Land, The Priest, Fright Night and We Are the Night. Then of course True Blood is back with its fourth season! I would also love to read some vampire literature during summer, anyone have any suggestions? I've already read The Vampire Diaries books and didn't really like Charlaine Harris (sorry peeps!). I've also read Anne Rice, except for Vampire Lestat which is still waiting on the shelf for me to pick it up...

♫: Lady Gaga - Judas

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Cinema Italiano

Jatketaan musikaaleilla, nimittäin katsoin Hairin lisäksi hieman uudemman musikaalifilmatisoinnin, vuoden 2009  ohjaaja Rob Marshallin NINE. Heti ensimmäiseksi on sanottava, että olin jotenkin onnistunut sivuuttamaan kokonaan dvd:n kannessakin komeilevan mainoslauseen ja ihmettelinkin leffaa katsoessani että no onpas hyvin Chicagomainen, kunnes sitten vilkaisin uudemman kerran kantta ja no siinähän se sanotaankin: Chicago -ohjaajan Rob Marshallin uusi menestysmusikaali! :D


Nine kertoo menestyksekkäästä, mutta itsekeskeisestä elokuvaohjaaja Guido Continista (Daniel Day-Lewis), jonka uusin elokuva ei meinaa valmistua millään. Tuotantotiimi ja näyttelijät odottavat, lehdistökin painostaa, mutta Guidolta puuttuu kokonaan elokuvan käsikirjoitus. Työstressin lisäksi Guidon yksityselämä on varsinainen sekamelska, sillä vaimon (Marion Cotillard) lisäksi naisia löytyy lähestulkoon joka sormelle: rakastajatar (Penélope Cruz), muusa (Nicole Kidman), puvustaja ja pitkäaikainen ystävä (Judi Dench), muotitoimittaja (Kate Hudson), prostituoitu menneisyydestä (Stacy Ferguson aka Fergie) sekä edesmennyt äiti (Sophia Loren). Guidon onkin koitettava selvittää suhteensa jokaiseen elämänsä naiseen ja selvitettävä, onko Guido Continilla enää mitään sanottavaa taiteellaan?

Kuten huomata saattaa, musikaali on täynnä toinen toistaan vakuuttavampia (ja kauniimpia) näyttelijöitä ja Daniel Day-Lewis on kuin paraskin jonglööraaja kaikkien näiden naisten keskellä. Kaikki näyttelijät suoriutuvatkin mielestäni hyvin, jokainen tuntuu osaavan laulaa ja tanssia. Musikaalin ongelma ei siis ainakaan ole roolituksessa eikä myöskään puvustuksessa; Day-Lewis nyt pyörii koko leffan ajan 60-luvulle tyypillisissä pvuissa, mutta naisten kostyymit ovat todella näyttäviä ja upeita. Ongelma piileekin ehkä siis musiikeissa. Toisin kuin Chicago-musikaalin biisit, oikein yksikään Ninen kappaleista ei samalla tavalla vakuuttanut ja ihastuttanut. Samalla kun tätä kuitenkin kirjoitan tekisi oikeastaan mieli hieman pehmentää sanomisiani, sillä toisaalta tuntuu että kenties toisen katselukerran jälkeen tai soundtrackia kuuntelemalla tämänkin musikaalin biisit jäisivät paremmin mieleen ja kuulostaisivat paremmilta. Mutta rehellisesti siis ainakaan ensimmäisellä katselu- ja kuuntelukerralla ei vakuuttanut. Toiseksi, elokuva tuntui aika hajanaiselta, mutta toisaalta tarina onkin vain Guidon keski-iän kriisin seuraamista ja ehkä siksi leffassa tunnutaankin poukkoilevan vähän joka suuntaan Guidon mukana. Lisäksi jäi harmittamaan monien ihanien näyttelijättärien verrattain lyhyt ruutuaika. Tuntui hieman hassulta että elokuvaa mainostetaan useilla isoilla nimillä ja loppujen lopuksi heidän osansa elokuvan kahdesta tunnista on ehkä kymmenen minuutin paikkeilla.


Kun verrataan sellaisiin musikaaleihin, joita tekee mieli katsoa heti uudestaan ja vielä uudestaan kymmeniä kertoja, ja joiden soundtrackeja kuuntelee ihan fiiliksissä useita kertoja, ei Nine omalla kohdallani tipahtanut samaan kategoriaan Chicagon, Oopperan kummituksen, RENTin ja Greasen kanssa. Uskon kyllä että Nine toimisi paljon paremmin Broadwaylla kuin leffana :)

Translation:
Another musical I watched recently was Rob Marshall's Nine. It was okay, but not nearly as engaging as Chicago for ecample. I don't really feel like watching it again any time soon.
 
♫: Queen Latifah - When You're Good to Mama

maanantai 16. toukokuuta 2011

Gimme head with hair, long beautiful hair!

Ei, en ajatellut kirjoittaa omista hiuksistani tai oikeastaan muidenkaan vaan otsikko viittaa (jotkut ehkä tunnistavatkin?) musikaaliin vuodelta 1979. Kyseessähän on tietysti 60-luvun Amerikkaan ja hippielämään sijoittuva kulttiklassikko HAIR. Ja kyllähän sitä tukkaa tässä musikaalissa riittää.
Hair kertoo maaseudulta New Yorkin sykkeeseen saapuvasta Claudesta (John Savage) joka tutustuu Berger -nimisen nuoren hipin (Treat Williams) jengiin. Tämä iloisten hippien joukko viettää aikansa tanssien ja laulaen Central Parkissa, levittäen tietysti rauhan ja rakkauden sanomaa aikana, jolloin Vietnamin sota vie monet nuoret miehet rintamalle. Sinne myös Claude on matkalla, mutta ennen armeijaan menoaan hän viettää muutaman päivän tässä hippilaumassa ja yrittäen luoda yhteyden rakastamaansa naiseen Sheilaan (Beverly D'Angelo). Kun Claude sitten viimein joutuu armeijaan, yrittää Berger vielä viimeisen kerran saattaa rakastavaiset yhteen uhkarohkean suunnitelman voimin, joka päättyy traagisesti, joskin katsojalle ennalta-arvattavasti.
Everwoodin tohtori Brownin nuoruusvuodet?


Hair on happoinen hallusinaatiotrippi, kuten hippihenkeen kuuluukin. Myös Vietnam-kriittisyys näkyy ja kuuluu. Valitettavasti mulle ei ainakaan nuo biisit jääneet kovinkaan hyvin mieleen, paitsi ehkä nimikkobiisi Hair josta otsikkokin on lainattu. Musikaalin loppu oli ennalta-arvatta, mutta se ei ainakaan omalla kohdallani yhtään vähentänyt sen julmaa ironiaa ("kuten riippuvaisuuteni sinusta, Kronk" Täysin asiaan liittymättömästi lainaus Keisarin Uusista Kuvioista, koska tuo nyt vaan kuuluu tuon julman ironian jatkoksi :D) ja surullisuutta. Lopusta tuli itseasiassa hieman mieleen eräs toinen elokuva, Poika raidallisessa pyjamassa, jonka loppu jäi myös kummittelemaan mieleen samalla tavalla. Olen tyytyväinen että sain viimein katsottua tämän klassikon, mutta ei se silti omien suosikkimusikaalien joukkoon päässyt.


Translation:
I finally saw the film version of the cult musical Hair, starring John Savage, Treat Williams and Beverly D'Angelo. I'm glad I watched it but honestly, it didn't make it into my top 5 favorite musicals. Nevertheless, I think if you're into musicals then you ought to see this. And the ending's quite sad.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

En t'attendant

Monille varmasti Inglourious Basterds leffasta parhaiten tuttu ohjaaja-näyttelijätär Mélanie Laurent kunnostautui nyt myös musiikin saralla ja julkaisi tämän kuun alussa ensimmäisen albuminsa. Levy kantaa nimeä En t'attendant ja ensimmäinen sinkku on samanniminen.




Kuuntelin kappaleen ja katsoin videon ensimmäistä kertaa eilen. Ekalla kuuntelukerralla biisi ei oikein iskenyt, en jotenkin saanut siitä otetta. Mélanie ei oikeastaan laula kappaleessa paljoakaan vaan "laulaminen" on jotain melodisen puheen tapaista. Videota kuitenkin tykkäsin katsella, koska Mélanie on mielestäni yksi maailman kauneimmista naisista - ellei jopa kaunein. Tänään kuuntelin sitten koko albumin läpi ja jotain tapahtui: nyt En t'attendant biisi nimittäin pyörii päässäni koko ajan ja se kuulostaa täysin erilaiselta kuin ensimmäisellä kuuntelukerralla!


Suurin osa albumin kappaleista on tietysti ranskaksi, eli en niistä ymmärrä yhtään mitään. Ranska on kuitenkin niin ihana kieli että kyllä sitä kelpaa kuunnella vaikkei mitään ymmärräkään. Levyllä muuten vierailee kahdessa biisissä Damien Rice, toinen kappale on kokonaan englanniksi (Everything You're Not Supposed to Be) ja toisessa vain Damienin osuudet ovat enkuksi (Uncomfortable). Levyllä on myös kaksi instrumentaalista pianokappaletta, levyn ensimmäinen ja viimeinen raita, asiaankuuluvasti nimetty Début ja Fin. Nuo kaksi nousivat heti ensimmäisellä kuuntelulla suosikeiksini, rakastan pianoa missä tahansa biisissä ja nämä kaksi ovat todella kauniita. Levyllä piano on muutenkin suuressa roolissa monissa kappaleissa.




En t'attendant levy on rauhallinen ja kaunis ja soljuu taustalla vaivattomasti. Mélanien ääni on nätti ja heleä, ja kuten sanottu, rakastan levyllä paljon käytettyä pianoa. On se kyllä epäreilua että jotkut ovat sitten hyviä kaikessa mihin ryhtyvät, ja vieläpä niin luonnollisen kauniita!

Kuvat haettu Googlea käyttäen.

PS. Levy löytyy Spotifysta, sinne kaikki kuuntelemaan! :) 

Translation:
I love Mélanie Laurent and when I heard that she has just released her debut album I had to listen to it immediately. At first, the title song En t'attendant didn't really appeal to me, but after listening the entire album I suddenly fell in love with it! And I just adore the first and last tracks of the album, so beautiful ♥

♫: Mélanie Laurent - Début

maanantai 9. toukokuuta 2011

Skinny Love

Kiitos edellisen todella surullisen Vampire Diaries jakson (kakkoskaudelta The Sun Also Rises), olen syvästi ihastunut Birdy artistinimeä käyttävän Jasmine Van den Bogaerden (arvatkaa montako kertaa piti tarkistaa tuo nimi että varmasti meni oikein :D) versioon Bon Iverin biisistä Skinny Love. Kuunnelkaa ja ihastukaa tämän vasta 14-vuotiaan tytön todella kauniiseen ääneen ja biisin herkkään pianoon ♥ Videokin on nätti.


Translation:
I fell in love with this song after watching the latest Vampire Diaries episode (The Sun Also Rises). Birdy aka Jasmine Van den Bogaerde is only 14 years old, and what an amazing voice she has! I also love the piano and the video is strangely beautiful as well.
 
♫: Birdy - Skinny Love

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Water For Elephants: Book vs. Movie?

Toissailtana luin loppuun Sara Gruenin kehutun bestseller teoksen nimeltään Water for Elephants. Kirjasta ilmestyi vastikään leffaversio ja päätin lukaista tuon kirjan ennen leffan katselua. Siispä poimin ennen pääsiäistä kirjakaupasta tuon pokkariversion (ja kyllä, se on se leffakansiversio) ja sen luettuani, kävin tänään katsomassa elokuvaversion.
Tiedän ettei oikeastaan kannattaisi lähteä vertailemaan alkuperäisteoksia ja elokuvaversioita keskenään, mutta itse en ainakaan kykene sulkemaan alkuperäisteosta pois mielestäni siihen pohjautuvaa elokuvaa katsoessani. Tosin useimmiten alkuperäisteoksen lukemisesta on ehtinyt vierähtää pidempikin tovi ennen elokuvaversion katsomista, nyt näillä kahdella oli eroa vain reilu vuorokausi. Kirja siis oli tuoreessa, kenties liiankin tuoreessa muistissa, mutta pystyin kuitenkin nauttimaan myös leffasta. :)

Aloitetaanpa kirjasta. Nykyään luen todella harvoin kirjoja suomen kielellä, niinpä myös tämän lukaisin enkuksi. Niille, joita saattaa hieman kammottaa englannin kielisen kirjan lukeminen, varsinkin näinkin paksun teoksen (oma pokkariversioni näyttää sivumäärissä reilua 400), voin sanoa tämän kirjan kohdalla, että ei kannata pelästyä! Kieli on todella helppolukuista, ja vaikka itsekään en jaksanut tarkastaa muutamia melko olennaisiakin sanoja/termejä sirkuselämään liittyen, tunnen että sain kaiken mahdollisen irti kirjasta. Kirja on mielestäni todella sujuvasti kirjoitettu ja rakennettu, se tempaisi minut mukaansa heti ensimmäisistä sivuista lähtien, enkä meinannut pääsiäisenäkään malttaa laskea kirjaa kädestäni edes syömisen ajaksi.
Lyhyesti tiivistettynä, kirja (ja tietysti elokuvakin) kertoo nuoresta eläinlääkäriopiskelija Jacob Jankowskista, jonka elämä juuri ennen valmistumista heittää uusille raiteille, kirjaimellisesti. Jacob päätyy junaan, jossa kulkee The Benzini Brothers Most Spectacular Show on Earth -niminen sirkus ja lopulta saa pestin sirkuksen eläinlääkärinä. Sirkusta johtaa kovalla kädellä Uncle Al, jonka eräänlaisena oikeana kätenä päsmäröi kovakourainen eläintenkouluttaja August. Heti alusta alkaen Jacob kiinnittää katseensa Augustin kauniiseen vaimoon Marlenaan, joka on yksi sirkuksen vetonauloista kauniiden hevostensa kanssa. August ottaa Jacobin siipiensä suojiin pian tämän sirkukseen saapumisensa jälkeen, mutta suhdetta alkaa pian rasittaa Jacobin ihastus Marlenaan, sekä Augustin omituinen ja ailahtelevainen käytös. Eikä sovi tietenkään unohtaa ihanaa Rosie -elefanttia, joka valloittaa niin Jacobin kuin Marlenankin sydämen.

Kirjassa riittää henkilöhahmoja ja hauskoja tapahtumia vaikka muille jakaa, joita ei kuitenkaan kaikkia ymmärrettävistä syistä ole elokuvaan asti saatu. Esimerkiksi elokuvassa August on myös sirkuksen johtaja, eli Uncle Al hahmo on näin ollen elokuvaa tehdessä saanut kirveestä.  Tämä nyt ei kuitenkaan suoranaisesti vaikuta tarinan kulkuun mitenkään. Kirjassa myös vuorotellaan jo iäkkään ja vanhainkodissa asustelevan Jacobin ja hänen muisteloidensa välillä. Tämä kirjaan eloa, tietynlaista komiikkaa ja myös vanhenemisen tuomaa tuskaa tuonut puoli on elokuvasta jätetty pois, lukuunottamatta aivan elokuvan alkua ja loppua.


Elokuvassa Jacobia näyttelee Robert Pattinson, Marlenaa Reese Witherspoon ja Augustia Christoph Waltz. Waltz onkin mielestäni leffan parasta antia Rosieta esittäneen Tai -elefantin ohella. Jotenkin Waltz vain sopii tuollaisiin ilkeisiin rooleihin! En ole mikään Pattinsonin fani, mutta eipä tuo ärsyttänytkään. Myös Witherspoon jäi hieman mitäänsanomattomaksi eikä näiden kahden välinen kemia ihan yltänyt kirjan ulottuvuuksiin. Ylipäänsä elokuvassa nuo hahmot jäivät mielestäni aika pinnallisiksi (Marlenan taustatarinakin oli syystä tai toisesta muutettu, en ihan ymmärrä että miksi...), eikä esimerkiksi Augustin ailahtelevan käytöksen syytä selitetty lainkaan.

Muutamia tapahtumia on elokuvaversiossa muutettu ja asioiden kulkua luonnollisesti nopeutettu, ja ymmärränkin tämän erittäin hyvin. Kuitenkin leffasta jäi mielestäni puuttumaan se jokin, mikä sai kirjan pitämään minut tiukassa otteessaan. Kirjan jälkeen elokuva tuntui jopa hieman hajanaiselta, vaikka koitin kovasti miettiä elokuvaa omana juttunaan ja kuvitella miltä se minusta tuntuisi mikäli en olisi lukenut kirjaa. Ja kenties leffa olisikin tuntunut paremmalta ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Enkä siis suinkaan sano että elokuva olisi ollut kehno, siinä oli paljon hyvääkin. Elokuvaan oli hienosti mielestäni luotu kirjan visuaalisuus ja sirkuksen puitteet, eläimet olivat ihania ja musiikki toimivaa. Onnistui se myös nostattamaan tunteitakin pintaan, elokuvasalissa yksi jos toinenkin tuntui nyyhkivän, meikäläiselläkin kyllä silmät kostuivat muutamassakin kohdassa.

Kumpi? Kyllä kirja vie voiton aika kirkkaasti. Gruen on onnistunut luomaan hyvin monipuolisen ja todentuntuisen 1930-luvun sirkusmaailman ja pokkariversioni lopusta löytyneen kirjailijan merkintöjen mukaan monet kirjan pienistä tapahtumista ja sattumuksista ovat oikeasta sirkuselämästä poimittuja, suoraan entisten sirkustaitelijoiden suusta. Suosittelen kirjaa ihan kaikille, aivan loistavaa nopea- ja helppolukuista viihdettä, jota ei malttaisi laskea käsistään :)   

Translation:
I know it's usually not very wise to start comparing books and movies made of them, but I just had to do this because I had just read the bestselling novel Water for Elephants by Sara Gruen before seeing the movie version today. While the movie wasn't all that bad, I found the book much more enthralling.
 
♫: Clint Mansell - Power, Seduction, Cries