Black Swan

On upeaa kun elokuvat täyttävät niille asetetut odotukset. Sitäkin upeampaa on, kun jokin elokuva ylittää niille asetetut korkeat odotukset kirkkaasti. Darren Aronofskyn ylistetty Black Swan teki juuri näin, ainakin omalla kohdallani. Palasin juuri kotiin elokuvateatterista, ja vaikka kello lähentelee jo puolta yötä on aivan pakko purkaa näitä fiiliksiä heti.

Black Swanista on kirjoitettu ja puhuttu jo niin paljon, että on ihme jos joku ei jo tiedä mistä elokuva kertoo. Mielelläni itseasiassa jättäisinkin elokuvan juonikuvioiden kertaamisen hyvin vähälle, sillä tämä on juuri yksi niistä elokuvista joita ei kannattaisi spoilata etukäteen. Parempi kun tietää mahdollisimman vähän tulevista käänteistä. Lyhykäisyydessään, spoilaamatta yhtään mitään, elokuva kuitenkin kertoo balettitanssija Ninasta, (Natalie Portman) joka havittelee Joutsenkuningattaren roolia Joutsenlampi baletissa.  Rooli on haastava, sillä saman tanssijan täytyy tanssia sekä valkoisen että mustan joutsenen roolit. Ninalle täydellisyys on pakkomielle, mutta baletin ohjaaja Leroy (Vincent Cassell) ei hae pelkästään teknistä täydellisyyttä pääosan tanssijaltaan vaan Ninan täytyisi osata heittäytyä rooliinsa. Elokuva seuraakin Ninan henkistä kamppailua kontrollin säilyttämisen ja sen menettämisen välillä. Elokuva kuitenkin tarkastelee tätä hieman yliluonnollisesta näkökulmasta.

Elokuvasta olisi niin paljon sanottavaa, en tiedä mistä aloittaa! Kaikkia ajatuksia en edes viitsi kirjoittaa,  sillä koitan olla spoilaamatta elokuvaa liikaa. Ensinnäkin, ymmärrän täysin miksi Natalie Portman voitti roolistaan Oscarin. Vau. Aivan mieletön roolisuoritus. Portman muokkautui upeasti Ninan eri tunnetiloihin ja välitti ne käsinkosketeltavasti katsojalle. Upeinta Portmanin suorituksessa oli kuitenkin muuntautuminen Mustaksi Joutseneksi, oli vaikuttavaa kuinka voimakkaasti hänen katseestaan ja pienen pienistäkin eleistä huokui Black Swan. Toiseksi, rakastin sitä kuinka taitavasti elokuva oli tehty niin että katsojallakin oli lähestulkoon koko ajan tietämätön olo siitä, mikä on totta ja mikä ei. Leffa oli täynnä yllättäviä kohtauksia, jotka saivat nytkähtämään tai kiemurtelemaan epämukavasti teatterin tuolissa. Ja jälleen kerran Aronofskyn elokuvassa säveltäjä Clint Mansell oli onnistunut luomaan musiikillaan uskomattoman tiiviin ja otteessaan pitelevän tunnelman. Darren & Clint - a match made in heaven ♥ Elokuvan äänimaailma oli muutenkin mielestäni onnistunut, siinä oli selkeästi panostettu yksityiskohtiin.

Luulin, että The Fountain oli parasta, mitä Aronofsky tulisi koskaan tekemään (selvennykseksi mainittakoon siis että The Fountain on ainakin tähän asti keikkunut ykkössijalla lempileffoissani), mutta nähtyäni Black Swanin, joudun nähtävästi pyörtämään ajatukseni. Aronofsky ei ole vielä kertaakaan onnistunut pettämään elokuvillaan, mutta pelkään hieman että Black Swania on vaikea enää ylittää. Toisaalta, taisin luulla samoin The Fountainin kohdalla, joten never say never -sanonta taitaa sopia osuvasti tähän. Black Swan teki kyllä minuun lähtemättömän vaikutuksen ja pakko myöntää että tunteet olivat hyvin pinnassa kun lopputekstit lähtivät pyörimään. Tuntuu etten mitenkään pysty ilmaisemaan sanallisesti sitä, miten paljon elokuvasta pidin ja millaisen vaikutuksen se minuun teki ilman että kuulostan itseäni toistavalta papukaijalta. Kuten kävi aiemmin Requiem for a Dreamin ja jo mainitun The Fountainin kanssa, myös Black Swan tuntuu jäävän kummittelemaan mieleeni pidemmäksikin aikaa - se on aina hyvän elokuvan merkki.

Kuvat: Google

Translation:

I was finally able to go and see the much anticipated Black Swan by my favorite director Darren Aronofsky. I had such high expectations for this film and to my surprise Black Swan actually managed to top all those expectations. It was an amazing, brilliantly made and extremely suspenseful movie that seriously blew my mind. I recommend it whole-heartedly.

 

♫: -