The Girl With The Dragon Tattoo

Yksi suosikkiohjaajistani David Fincher otti ja tekaisi omannäköisensä version ruotsalaisen kirjailija Stieg Larsonin Miehet jotka vihaavat naisia -kirjasta ja samannimisestä, vuonna 2009 ilmestyneestä ruotsalaiselokuvasta. Sinänsä en ymmärrä mitä järkeä on remakessa, joka ei eroa juurikaan alkuperäisestä kielenvaihdosta ja näyttelijöitä lukuunottamatta. Kun otetaan vielä huomioon että alkuperäisversiota ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa vanhaksi, tuntuu remaken teko suoraan sanottuna turhalta. Ensimmäinen ajatukseni leffasta oli, että olisivat voineet sitten edes sovittaa tapahtumat vaikka sinne jenkkilään, jotta oltaisiin saatu jotain etäisyyttä alkuperäiseen elokuvaan. Oli nimittäin jokseenkin huvittavaa, että jenkkiläiset näyttelijät näyttelevät ruotsalaisia hahmoja ja puhuvat englantia jonkinlaisella ruotsalaisella aksentilla...

Tykästyin kuitenkin elokuvaan todella paljon, vaikka alun paasauksesta voikin varmasti saada päinvastaisen käsityksen. Fincher onnistui kuin onnistuikin tekemään elokuvasta omannäköisensä ja pidin nimenomaan hänen kolkosta tyylistään. Kylmää metallia ja harmaan ja mustan sävyjä korostamaan lätkäistiin vielä Trent Reznorin ja Atticus Rossin elokuvaan säveltämä kolkkoja metallisoundeja sisältävä musiikki ja kylmät väreet olivat taattuja. Daniel Craig oli huomattavasti hotimpi Mikael Blomkvist kuin edeltäjänsä ja rehellisesti sanottuna pidin myös Rooney Marasta Lisbeth Salanderina enemmän kuin Noomi Rapacesta. Rakastuin Rooneyn lookkiin joka oli mielestäni enemmän tyyliä "katutaistelija" kuin Lisbethin tyyli ruotsalaisleffoissa oli.

Niille, jotka eivät vielä tiedä mitään Millenium-trilogiasta eikä The Girl With the Dragon Tattoo-leffasta, elokuvan juoni lyhykäisyydessään: Maineensa ja uskottavuutensa menettänyt journalisti Mikale Blomkvist saa työtarjouksen rikkaalta eläköityneeltä liikemieheltä, Henrik Vangerilta. Blomkvistin tehtävänä on selvittää mitä tapahtui miehen veljentyttärelle Harrietille yli 20 vuotta sitten. Epäiltyjen listalla on koko Vangerien suku, jotka kaikki olivat paikalla suvun omistamalla saarella kun Harriet katosi. Avukseen Blomkvist saa omalaatuisen hakkerin, Lisbeth Salanderin, jolla on synkkä menneisyys.

Lyhyenä yhteenvetona voin sanoa, että vaikka alkuperäinen elokuva oli muistaakseni hieman jännittävämpi (saattoi toki johtua myös siitä että katsoin sitä yksin ja pimeässä huoneessa; sykkeeni nostattamiseksi ei siis tarvita paljoa :D), pidin kokonaisuudessaan itseasiassa enemmän tästä jenkkiversiosta. Toivon vain, että jos The Girl With the Dragon Tattoo saa jatkoa esikuvansa mukaan, ottaa Fincher myös jatko-osat harteilleen ja tekee niistä toivottavasti paljon paremmat kuin alkuperäiset jatko-osat. En nimittäin tykkää yhtään niistä alkuperäisistä jatko-osista, ne on niin tylsiä!! Mutta joo, suosittelen ehdottomasti tätä jenkkiversiota!

Melancholia

Pohdin pitkään onko Lars Von Trierin käsikirjoittama ja ohjaama MELANCHOLIA elokuva sellainen, jonka haluan edes nähdä. Olin lukenut ylistäviä ja hämmentyneitä arvosteluja, mutta huolenaiheeni ei suinkaan ollut se, onko elokuva hyvä vai huono, eli onko se katsomisen arvoinen. Sen sijaan huolenaiheeni oli se, että aiheuttaako se minulle niin hirveän ahdistuksen että se lähentelee paniikkia. Näitä on nimittäin taas viime aikoina ollut ihan ilman niitä lisääviä leffojakin. Tiedätte ehkä sanonnan "curiousity killed the cat". No, uteliaisuuteni vei jälleen voiton ja nyt joudun ehkä kärsimään sen seurauksista.

Melancholia on eräänlainen luonteenpiirre joillain ihmisillä. Tässä elokuvassa Melancholia on myös jättiläisplaneetta, joka lähestyy Maata. Elokuva kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäisessä osassa fokus on Justinessa (Kirsten Dunst), joka on juuri mennyt naimisiin komean ja rakastavan Michaelin (Alexander Skarsgård) kanssa. Justine on kuitenkin taipuvainen melankoliaan ja masennukseen, hän on yksi niistä raivostuttavista ihmisistä, jotka pilaavat aina kaiken hyvän mikä heidän tielleen sattuu. Häiden vastaanotto pidetään Justinen siskon Clairen (Charlotte Gainsbourg) ja tämän ökyrikkaan aviomiehen Johnin (Kiefer Sutherland) naurettavan suuressa kartanossa. Justine koittaa pitää yllä iloista ja onnellista naamaria, mutta aivan kuten planeetta Melancholia lähenee Maata, saa Justinen sisäinen melankolia hänestä kiinni...

Elokuvan toisessa osassa valokeilaan astuu vuorostaan sisko Claire, joka pelkää kuollakseen lähestyvää Melancholiaa. Aviomies John rauhoittelee parhaansa mukaan ja vakuuttelee, että planeetta on ystävällinen ja vain ohittaa Maan. Näin käykin, mutta kun tapahtumat saavat yllättävän käänteen, joutuvat kaikki kohtaamaan lähestyvän tuhon omalla tavallaan. Kuinka suhtautua asiaan, jota ei voi paeta? Justine on kylmän rauhallinen, sillä hänellä ei ole juurikaan mitään hävittävää, kun taas Claire joutuu kamppailemaan pelkonsa ja paniikkinsa kanssa yksin...

Elokuvan edetessä loppua kohti Justinesta tulee tavallaan Melancholia -planeetan ruumiillistuma. Hän näkee asian niin kuin se on, ilman inhimillisiä tunteiluja ja kaunisteluja. Pystyin monessa kohdassa samaistumaan Clairen lausumaan "Sometimes I hate you so much Justine", sillä Justine on ehkä yksi rasittavimmista ja ärsyttävimmistä elokuvahahmoista ikinä. Tiedän, että ihan oikeasti on olemassa sairaita ihmisiä jotka käyttäytyvät monin samoin tavoin kuin elokuvan Justine, mutta en vain voi sille mitään että verenpaineeni kohoaa kun näen kuinka ihminen tieten tahtoen käyttäytyy typerästi ja pilaa aivan kaiken. Claire onkin Justinen täydellinen vastakohta. Hän yrittää auttaa siskoaan parhaansa mukaan, mutta antaa itselleen luvan myös vihata tätä (ja sanoa sen tälle!). Hän edustaa elokuvassa tavallista ihmistä suhtautumisellaan tulevaan katastrofiin. Pystyin samaistumaan Claireen hänen pelossaan ja ahdistuksessaan, pystyin lähestulkoon tuntemaan saman mitä hän tunsi. Tästä päästäänkin sopivasti alussa mainitsemaani ahdistuksen tunteeseen, jonka elokuva mahdollisesti aiheuttaa.

Kuolemanpelko on aika suuri teema Melancholiassa, ja koska periaatteessa elokuvan tapahtumat voivat jonain päivänä olla tosielämää, tekee se elokuvasta todella todentuntuisen, ja täten siis äärimmäisen ahdistavan. Todentuntuisuutta lisää omalta osaltaan myös se, että kyseessä ei ole mikään perusamerikkalainen katastrofielokuva jossa Valkoisessa talossa käy kuhina kun presidentti ja militari-ihmiset koittavat keksiä tavan estää maapallon tuho. Elokuvassa ei nähdä armageddoneista ja deepimpacteista tuttuja kliseitä, joissa kuvataan koko kansakunnan paniikkia tukkiutuneilla moottoriteillä ja hyvästejä jättäviä perheitä, vaan tässä elokuvassa kuvataan tasan tätä yhtä hieman häiriintynyttä perhettä joka on eristyksissä muista ihmisistä. Tunnelma on lähestulkoon sellainen, ettei koko maailmassa edes ole muita ihmisiä jäljellä kuin he.

Elokuva aiheutti minussa ahdistusta, mutta ahdistus oli pienempi kuin mitä odotin (eli siis pelkäsin). Toisaalta tämä elokuva on myös sellainen, joka jää kummittelemaan mielen syvimpiin syövereihin, enkä siis uskalla vielä ollenkaan poislaskea sitä mahdollisuutta, että jonain yönä herään tuskan hikeen kun näen painajaista Maata kohti lähestyvästä planeetasta.

Kenelle suosittelisin? En todellakaan suosittele elokuvaa ihmisille, jotka ahdistuvat (ja panikoituvat) helposti katastrofielokuvista, maailmanlopusta ja kuolemasta (eli en suosittelisi tätä itselleni :D), mutta toisaalta, jos on valmis hyppäämän omalle epämukavuusalueelle ja mahdollisesti kärsimään muutamista painajaisista elokuvan jälkeen, sanoisin että Melancholia on kuitenkin katsomisen arvoinen elokuva. Hieman tylsähköä alkua lukuunottamatta elokuva on hyvin kerrottu ja kauniisti kuvattu. Se on sanalla sanoen melkoisen vaikuttava. Elokuvan jälkeen tuntuu omituiselta jatkaa omaa elämää normaaliin tapaan.

Falling Angels

YLE Teemalta loppui juuri Scott Smithin ohjaama FALLING ANGELS (Langenneet enkelit). Onneksi satuin tutkimaan aiemmin päivällä illan ohjelma tarjontaa, sillä muuten olisi varmasti mennyt ohi tällainen mielenkiintoinen draama. Kiinnostuin elokuvan kuvauksen jälkeen eniten siitä, että elokuvassa yhtä päärooleista näyttelee yksi suosikkinäyttelijättäristäni, Katharine Isabelle. Harmittaa että tämä kanadalainen näyttelijätär ei ole oikein noussut suuren yleisön suosioon tai tietoisuuteen, ja elokuvaroolitkin ovat olleet vähäisiä. Ansiolistan täyttää enimmäkseen lukuisat televisiosarja piipahdukset. Katharine on varmaan tunnetuin GINGER SNAPS -trilogiasta, jonka kyllä suosittelen tsekkaamaan!

Falling Angels sijoittuu 1960-luvun loppuun ja kertoo jokseenkin häiriintyneestä perheestä ja sen kolmesta tyttärestä, jotka kukin tahollaan kamppailevat aikuistumisen kanssa. Elämä ei ole ollut helppoa tyranni-isän (ihana Callum Keith Rennie) ja menneisyyden piinaaman, alkoholisoituneen äidin (Miranda Richardson) hoivissa, ja etenkin Loulla (Katharine Isabelle) on hankalaa antaa anteeksi lapsena kokemiaan vääryyksiä. Siskoksista vanhin, Norma (Monté Gagné) tuntee olevansa vastuussa koko perheestä ja samalla hän pitää kiinni perheen vaietusta salaisuudesta, jota kolmas sisar Sandy (Kristin Adams) ei edes tiedä. Sandy tuntuu elävän irrallisempaa elämää ahdistavasta perheestään ja tapailee vanhempaa miestä, jonka uskoo tarjoavan hänelle paremman elämän. Elokuva on koskettava draama perheen vaikeuksista ja lopulta niiden ylittämisestä ja perheen yhteen palaamisesta.

Elokuva muistutti mielestäni hieman Sofia Coppolan VIRGIN SUICIDESia ja Sam Mendesin AMERICAN BEAUTYa. Tunnelma on viipyilevä ja unenomainen, ja jokainen perheenjäsen sisimmässään toivoo, että pääsisi jonnekin kauas pois. Elokuva oli todella vangitseva ja koskettava, ja pidin siitä paljon. Onneksi en missannut tätä! Suosittelen lämpimästi.

Xmas Time

Ihan hävettävän pitkä tauko ollut mulla Movie Monday -haasteisiin vastaamisessa, hups! Tällä viikolla aiheena on jouluaiheiset elokuvat, tai elokuvat jotka jostain syystä kuuluvat mielestäsi jouluun vaikkei aihepiiri varsinaisesti jouluinen olisikaan. Vastaan tähän nyt ihan sillä ensimmäisellä elokuvalla joka tuli mieleen, vaikka on niitä muitakin mukavan joulufiiliksen aikaan saavia leffoja. Tämä kyseinen nyt vain on sellainen joka on vähän niin kuin pakko katsoa aina joulun alla ♥

LOVE, ACTUALLY

♫: She & Him - Got Me

Leffavinkki!

Haluan vain vinkata, että tänään torstaina 24.11. MTV3-kanavalta alkaa klo 23:05 QUEENS - KOVAT KORTTELIT elokuva, josta olenkin kirjoitellut aiemmin täällä. Itse pidin elokuvasta todella paljon ja suosittelen ehdottomasti katsomaan mikäli elokuva on jäänyt näkemättä.

♫: She & Him - Brand New Shoes

La piel que habito / Iho jossa elän

Hupsista, kaikenlaiset kiireet (lue: kandi + muut opiskeluun liittyvät scheisset) ovat näköjään aiheuttaneet täysin vahingossa useamman viikon bloggaustauon! En ole edes kovin intensiivisesti ehtinyt lukemaan seuraamiani blogeja, saati kommentoimaan kiinnostavia postauksia. Kirjoitusaiheitakin olisi ollut useampaankin postaukseen, arvatkaa vain muistanko enää niitä kaikkia... Mutta tosiaan pahoittelut tästä hiljaisuudesta, koitan päästä takaisin kärryille pikkuhiljaa :)

Kävin katsomassa Pedro Almodóvarin kiinnostavalta vaikuttavan LA PIEL QUE HABITO, eli suomeksi Iho jossa elän, elokuvan itseasiassa jo lokakuussa aika pian Driven näkemisen jälkeen. Jep, tulee tämä postaus siis hiiiieman jälkijunassa, mutta tulkoon.

Robert Ledgard (Antonio Banderas) on menestyvä plastiikkakirurgi, joka harjoittaa sekä kokeellista tutkimusta että ei-niin-virallisia leikkausoperaatioita kartanonsa kellarista löytyvässä laboratoriossa ja leikkaussalissa. Perhe-elämän puolella komea lääkäri on kuitenkin saanut kokea kovia; vaimo kärsi erittäin pahoja palovammoja autokolarissa ja tytär traumatisoitui äidin onnettomuudesta eikä koskaan palannut entiselleen. Vaimonsa onnettomuuden riivaamana Robert alkaa kehitellä synteettistä ihoa, joka kestäisi kaikki vahingot ja vauriot - myös palovammat. Koekaniinina Robertilla on häikäisevän kaunis, mutta mysteerinen Vera (Elena Anaya), jota hän pitää lukittuna kartanoonsa. Mutta kuka Vera oikein on? Mikä on hänen suhteensa Robertiin? Vastauksia en tietenkään paljasta, mutta sen verran sanon, että vastaukset voivat tulla aikamoisena yllätyksenä/järkytyksenä/jopa shokkina.

Olen pitänyt kaikista näkemistäni Almodóvarin elokuvista. Pidän siitä miten rohkeita ja epätavanomaisia ne ovat, ja kuitenkin ne tuntuvat kertovan aivan tavallisista ihmisistä tavallisessa ympäristössä. Yleensä kukaan elokuvan hahmoista ei nouse pinnalle selkeästi "hyviksenä" eikä "pahiksena", vaan katsoja tuntee vuoroin sympatiaa ja vuoroin inhoa samaa hahmoa kohtaan. Mutta niinhän se oikeassakin elämässä useimmiten menee, ei kukaan ole pelkästään "hyvä" eikä pelkästään "paha". Almodóvarin elokuvissa on myös aina ollut jotain hieman kieroutunutta, ja en voi väittää ettenkö olisi juuri sellainen ihminen johon kierous puree (nimim. sarjamurhaajat on superkiehtovia <3). Ja ennen kuin kirjoitan seuraavan kommenttini La piel que habito -elokuvasta, täytyy mainita että minä pidin kyllä kyseisestä elokuvasta! Joten älkää ymmärtäkö väärin kun sanon, että La piel que habito oli todella kieroutunut ja sairas jopa Almodóvarin mittapuulla! Minun sanomanani tämä ei todellakaan ole mikään negatiivinen kommentti, ymmärrän kyllä että jollekin elokuva saattaa olla hieman liikaa. Itse siis kyllä pidin, kieroudesta ja sairaudesta huolimatta.

En ole kyllä ikinä erityisemmin lämmennyt Antonio Banderakselle (paitsi ehkä iiihan pikkiriikkisen Zorrona, shh :D), mutta mies sopi tähän rooliin kuin nakutettu. Onhan hän kuitenkin aika komea ja erittäin karismaattinen, ja jollain tapaa myös hieman pelottava. Myös tämä hahmo on juuri sellainen "hyvä pahis" tai "paha hyvis", kummin päin asiaa nyt haluaakin tarkastella. Veraa näytellyt Elena Anaya oli todellakin häikäisevä, uskomattoman kaunis ja suorastaan salpasi hengityksen isoilla ruskeilla silmillään ilmestyessään kuvaan koko valkokankaan mitalla. 

Suosittelen kyllä tätä elokuvaa mikäli Almodóvarin visio miellyttää etkä hätkähdä liikaa kieroutuneita ihmismieliä ja yksityiskohtaisia kuvia. Tämä leffa saattaa hyvinkin löytää tiensä leffahyllyyni jossain vaiheessa.

 

kuvat: allmoviephoto.com

Drive

Kävin katsomassa ylistetyn DRIVE -elokuvan itseasiassa jo viikko sitten perjantaina, ja kirjoittaakin siitä on pitänyt, mutta tuntuu että aika on melko kortilla blogin kirjoittamisen suhteen - pahoittelut siis pitkistä radiohiljaisuuksista ja harvoista kirjoituksista. Ajan puutteen lisäksi Drivesta tuntuu olevan jokseenkin vaikea kirjoittaa, elokuvan aikaansaamaa tunnetta on vaikea pukea sanoiksi!

Niille, jotka eivät vielä tiedä, Drive kertoo Ryan Goslingin näyttelemästä nimettömästä Ajajasta /The Driver, joka työskentelee päivisin autokorjaamolla ja tekee keikkaluonteisesti stunttiajajan hommia elokuviin. Öisin tämä hiljainen ja salaperäinen yksinäinen susi taas ajaa pakoautoa kenelle tahansa sitä tarvitsevalle tiettyjen ehtojen puitteissa, hän esimerkiksi odottaa "asiakkaitaan" vain viiden minuutin ajan. Eräänä päivänä ruokakaupan parkkipaikalla hän tutustuu naapurissa asuvaan Ireneen (Carey Mulligan) ja tämän poikaan Benicioon (Kaden Leos) ja kolmikon välille syntyy lyhyessä ajassa herkkä, mutta samalla vahva suhde, jonka uhkaa rikkoa Irenen aviomiehen Standardin (Oscar Isaac) vapautuminen vankilasta. Ajaja saa kuitenkin selville, että Standardilla on suuria velkoja, joiden kuittaamiseksi tämän pitäisi ryöstää eräs panttilainaamo. Ajaja suostuukin auttamaan Standardia Irenen ja Benicion vuoksi, mutta keikka menee pahasti pieleen ja pian hän huomaa että hänenkin perässään on palkkatappajia. Suojellakseen Ireneä ja poikaa Ajajan täytyy rikkoa omia sääntöjään ja selvittää kenelle Standard oli velkaa ja miksi ryöstö meni pieleen.

Drive ei ollut lainkaan sellainen kuin odotin sen olevan. En tosin osaa oikein selittää mitä odotinkaan sen olevan, mutta joka tapauksessa se oli erilainen. Ja tarkoitan tämän kaikkein positiivisemmalla tavalla! Ensin elokuvan osittainen kasarimaisuus, kuten neonpinkit alkutekstit ja Kavinskyn Nightcall -syntikkapoppi hieman huvittivat, mutta jo pian tyylin omaksui tärkeäksi osaksi koko elokuvan fiilistä. Eikä sillä, elokuvateatterin äänentoistossa kaikki leffan biisit saivat aikaan mielettömiä eargasmeja ja musiikit olivatkin se ensimmäinen asia johon Drivessa rakastuin. Heti elokuvan katselun jälkeen Collegen ja Electric Youthin yhteistyökappale A Real Hero -biisi soikin loppuillan lähes tulkoon repeatilla, vuorotellen vain edellämainitun Nightcall'n ja Desiren Under Your Spell'n kanssa. Elokuvan ohjaaja Nicolas Winding Refn on kuvaillut juuri A Real Hero -biisiä elokuvan tarinan kannalta erittäin kuvailevaksi kappaleeksi.

Elokuvan raakuus tuli minulle myös ihan täytenä yllätyksenä. En kylläkään yleensä hätkähdä kovin helposti, en vain osannut lainkaan odottaa sellaista tältä elokuvalta. Toisaalta Drivessa raakuuskin korostui entisestään, koska muuten elokuvan tahti ja yleinen tunnelma oli välillä suorastaan unettavan rauhallinen ja hiljainen. Niinpä kun kohtauksessa yhtäkkiä laukeaakin ase, saa se suorastaan hyppäämään ilmaan. Elokuvassa olikin siis hienosti käytetty tehokeinona hiljaisuuden ja herkkyyden sekä kovien äänien ja raakuuden kontrastia. Kiinnitin myös huomiota siihen, että elokuvassa oli todella upeasti leikitty valoilla ja varjoilla!

Driven tarina on kaikessa raakuudessaankin hyvin kaunis rakkaustarina ja Ajajan hahmo ihmeen rakastettava, vaikka hänestä ei oikeastaan mitään katsojalle paljastetakaan. Pieniä viittauksia tämän menneisyyteen tarjoillaan, mutta niitä ei selitetä eikä niihin syvennytä sen kummemmin, mikä olikin hieman omituista. Ryan Gosling on kuitenkin ilmiömäisen cool roolissaan ja vaikka olenkin aina pitänyt Ryanista, sai tämä rooli minut oikeasti arvostamaan tätä Hollywoodin jonkinlaisen outona lintuna tunnettua näyttelijää. Toivon todella että Ryania nähdään vielä paljon valkokankailla, luin nimittäin joku aika sitten jostain sellaisen huhun että Ryan ehkä aikoisi jättää näyttelemisen?!

Kuten jo alussa sanoinkin, Driven jälkeen jättämiä tuntemuksia on hirveän vaikea pukea sanoiksi. Kun lähdin viikko sitten perjantaina elokuvateatterista oloni oli jokseenkin hämmentynyt, olin kyllä pitänyt elokuvasta mutta en oikein tiennyt silti mitä sanoa tai mitä ajatella. Minulle Drive olikin ehdottomasti sellainen elokuva, johon rakastuin todenteolla vasta pari päivää sen näkemisen jälkeen kun olin saanut hieman hautoa sitä päässäni. Nyt voin suositella sitä vuolaasti aivan kaikille, sillä Drive todellakin on yksi tämän vuoden parhaimmista elokuvista ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, virkistävän erilainen Hollywood toimintaelokuva. Ehkä miljoona asiaa jäi sanomatta, mutta menkää katsomaan elokuva niin ehkä ymmärrätte itsekin miksi Drivea on kehuttu niin paljon.

Kuvat allmoviephoto.com

PS. Käykää osallistumassa My movie blogin ihanaan Leijonakuningas-arvontaan! ;)

♫: College ft. Electric Youth - A Real Hero

Tanssin taikaa!: Top-5 tanssielokuvat

Todella mieluinen aihe tällä viikolla Movie Mondayssa kun kyseltiin suosikkeja tanssielokuvien parista. Tykkään katsoa tanssiaiheisia elokuvia, tanssin maailmaan sijoittuvia elokuvia ja löytyypä noita suosikkitanssikohtauksia tanssiin muuten liittymättömistä elokuvistakin. Tanssileffoja katsoessa tulee aina palava halu opetella tanssimaan yhtä upeasti kuin leffan tähdetkin ja vallata yökerhon tanssilattia ja haastaa joku kunnon battleen :D

Ajattelinpa nyt tehdä taas pitkästä aikaa Top-5 listauksen suosikkitanssielokuvistani. Listalta löytyy sekä kevyempää "hömppää" kuin vakavammin otettaviakin elokuvia, mutta kuten aina, itse listaa ei kannata liian vakavasti ottaa (paitsi ensimmäisen sijan puolesta :D).

5. CENTER STAGE: TURN IT UP

Pidin tästä Center Stage -elokuvan jatko-osasta hieman ensimmäistä enemmän, vaikka pääosanainen onkin jokseenkin ärsyttävä ainakin mun mielestä. Tarina on perus tuhkimotarina, tyttö muuttaa New Yorkiin aikeenaan päästä opiskelemaan arvostetuimpaan tanssikouluun koko maassa. Hän ei kuitenkaan pääse kouluun, ja joutuukin ottamaan työpaikan klubin tarjoilijana ja jonkinlaisena "esitanssijana". Kuvioihin tulee tietysti mukaan poika, joka opiskelee tuossa kyseisessä tanssikoulussa, mutta pyytää tytöltä apua tanssiinsa. Tyttö ja poika rakastuvat, mutta esteenä on mm. rikas, hemmoteltu ja ilkeä huipputanssija joka on myös iskenyt silmänsä samaan poikaan. No, tarinan osittaisesta kökköydestä huolimatta, elokuva on mukavaa aivot narikkaan -viihdettä ja tanssikohtauksissa on kivasti yhdistelty klassista balettia ja hip hoppia ym. street dancea.

4. STEP UP 2: THE STREETS

Ja jälleen jatko-osa iski kovemmin kuin ensimmäinen osa! En tosiasiassa pitänyt Step Up elokuvasta oikeastaan yhtään, mutta tämä jatko-osa voitti minut puolelleen lähinnä viimeisellä, suorastaan eeppisellä tanssikohtauksellaan. Siis mieletön. Tsekatkaa! Tässäkin kyllä taas juoni on aika peruskauraa, on tyttö, joka ei sopeudu ja on poika, joka rakastuu tyttöön. Ja siinä sitten yritetään rakentaa rakkaussuhdetta, mutta tanssihan se on aina kaikkein tärkeintä. Mutta eipä tuolla juonella taas paljoakaan ole väliä kun tanssikohtaukset ovat tätä luokkaa:

3. BILLY ELLIOT

Toisin kuin kahdessa aiemmassa, Billy Elliotissa juoni on omaan makuuni se mikä tekee tästä elokuvasta niin hyvän. Tanssikohtaukset ja -koreografiat eivät nimittäin pahemmin saa minua tässä elokuvassa hengästymään, mutta tarina on jotenkin niin koskettava ja ihana! Elokuva kertoo siis nuoresta Billystä, joka eräänä päivänä eksyy tyttöjen balettitunnille ja kyseinen tanssin laji saa pojasta yliotteen. Billyn isä ja veli eivät voi kuitenkaan käsittää pojan erikoista harrastusvalintaa ja lopulta Billyn onkin käytävä balettitunneilla salaa. Billyn tanssinopettaja kuitenkin uskoo Billyyn ja tämän mahdollisuuksiin päästä Lontoon arvostettuun tanssiakatemiaan, mutta seisooko jyrkkä isä Billyn tanssijanuran tiellä?

2. THE RED SHOES

Kirjoittelinkin Punaisista Kengistä jo aiemmin, joten turhaanpa siitä alan sen enempiä enää löpisemään. Hieno, traaginen ja koskettava elokuva.

1. BLACK SWAN

Käsi ylös kenelle muka tuli yllätyksenä että tämä elokuva on sijalla yksi? Rakkauteni tätä Darren Aronofskyn mestariteosta kohtaan ei tunnu laantuvan, vaikka olen elokuvankin nähnyt jo lähes 10 kertaa! Vaikka elokuva ei sinänsä ehkä ole tanssielokuva siinä missä Center Stage tai Step Upit, tapahtumat kuitenkin ovat tiiviisti sidoksissa tanssin maailmaan ja kaikki elokuvan (vaikkakin melko lyhyehköt) tanssikohtaukset ovat mielettömiä.

♫: Hurts - Water

Trust

Frendeistä tutun David Schwimmerin ohjaama TRUST on ristiriitaisia tunteita herättävä realistinen kuvaus viattomuuden ja luottamuksen menetyksestä perheen sisällä. Elokuva kertoo 14-vuotiaasta Anniesta (Liana Liberato), jolla on läheinen suhde perheeseensä, hyviä ystäviä ja menestystä koulussa. Tavallisten teinityttöjen tapaan Annie on kuitenkin epävarma itsestään ja kaipaa hyväksyntää erityisesti vastakkaiselta sukupuolelta. Niinpä Annie ihastuu internetin keskustelupalstalla tapaamaansa 16-vuotiaaseen Charlieen ja tunne vaikuttaa molemminpuoliselta. Annien vanhemmat (Clive Owen ja Catherine Keener) tietävät Charliesta, mutta eivät ole huolestuneita tyttärensä suhteesta. Suhteen syvetessä Charlie kuitenkin tunnustaa olevansa oikeasti hieman vanhempi kuin mitä alunperin antoi ymmärtää. Annie suostuu paljastuksesta huolimatta tapaamaan Charlien ja alkujärkytys onkin suuri kun Annie huomaa, että Charlie onkin jo yli 30-vuotias aikuinen mies. Charlie onnistuu kuitenkin saamaan Annien luottamuksen takaisin ja heidän tapaamisellaan on kauaskantoiset seuraukset Annien elämässä. Kun Annien vanhemmat saavat tietää millainen Charlie oikeasti on, koko perheen elämä muuttuu hetkessä painajaismaiseksi selviytymistaisteluksi valheiden verkossa.

Trust ei ole mikään helppo elokuva. Se ei päästä katsojaansa helpolla, sillä se ei tarjoa helposti hyväksyttäviä uhreja eikä pahiksia. Pitkin elokuvaa tekisi mieli läpsiä vähän jokaista henkilöä idioottimaisuudesta ja ärsyttävyydestä. On vaikea tuntea myötätuntoa teinityttöä kohtaan, joka on niin naiivi ettei edes tajua tulleensa hyväksikäytetyksi ja huijatuksi. Raivohärän lailla syyllistä etsivä, kaikkien päälle hyökkäävä isä ei myöskään onnistu keräämään ihan hirveästi sympatiapisteitä. Oikeastaan ainoa hahmo, jota kohtaan tunsin jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärrystä oli FBI:n agentti, jonka työtä perheen isä ainoastaan hankaloitti toimillaan. Ristiriitaista oli se, että vaikka henkilöt ärsyttivätkin, toisaalta heidän toimintansa pystyi ymmärtämään. Elokuvan loppua kohden asetelmat hieman muuttuivat eivätkä tarinan henkilöt loppujen lopuksi enää ärsyttäneet niin paljoa.

Vaikka edellisestä kappaleesta voisi saada toisenlaisen kuvan, oikeasti pidin elokuvasta aika paljon. Aihe on arka, mutta surullisen todellinen ja Trust kuvaa sitä mitään kaunistelematta ja romantisoimatta. Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.

The Red Shoes

Elän vieläkin BLACK SWANin jälkimainingeissa, sillä kyseinen elokuva herätti kasvavan kiinnostuksen balettiin ja kyseistä taiteenmuotoa sisältäviin elokuviin. Haalin käsiini kourallisen balettiaiheisia elokuvia kuten BILLY ELLIOT, CENTER STAGE, CENTER STAGE 2: TURN IT UP ja RUDY & MARGOT. Viimeksi mainittu kertoo balleriina Dame Margot Fonteynista (mainitaan muuten Black Swanissakin ;D), erittäin hyvä filmatisointi, vaikka ei kuulemma aivan totuudenmukainen. Billy Elliot sai nieleskelemään kyyneliä, kun taas kaksi Center Stage elokuvaa edustavat paljon kevyempää viihdettä. Näiden lisäksi hankin myös 2 Oscariakin voittaneen, vuonna 1948 tehdyn THE RED SHOES elokuvan, josta aion nyt siis hieman tarkemmin kertoa.

Elokuva kertoo nuoresta balettitanssija Victoria 'Vicky' Pagesta (Moira Shearer), jonka suurin unelma on tulla prima balleriinaksi. Unelma on askeleen lähempänä kun kuuluisa ja karismaattinen balettiryhmän ohjaaja Boris Lermontov (Anton Walbrook) ottaa Vickyn mukaan Pariisiin ja antaa hänelle lopulta pääosan uudessa Hans Christian Andersenin satuun pohjautuvassa baletissaan The Red Shoes. Baletti kertoo tytöstä, joka haluaa tanssia punaisilla kengillään, mutta laitettuaan kengät jalkaansa ne eivät annakaan hänen lopettaa, vaan tyttö joutuu tanssimaan yöt ja päivät lepäämättä. Lermontovin ryhmässä on myös toinen uusi tulokas, nuori kunnianhimoinen säveltäjä Julian Craster (Marius Goring) ja eipä aikaakaan kun Vicky ja Julian rakastuvat toisiinsa. Ainoa ongelma on Lermontov, joka on erittäin omistushaluinen Vickystä eikä toivoisi tämän keskittyvän mihinkään muuhun kuin tanssimiseen. Vickyn on päätettävä kumpi on hänelle tärkeämpää: tanssi vai Julianin rakkaus.

Ensimmäinen huomio mikä elokuvasta tuli mieleen sen loputtua oli se, kuinka paljon Black Swan itseasiassa muistuttaa The Red Shoesia. Molemmissa elokuvissa pääosanaisen oikea elämä alkaa löytää yhtymäkohtia heidän tanssimastaan baletista, mikä johtaa väistämättä traagiseen lopputulokseen. On myönnettävä etten pahemmin katso tällaisia vanhoja klassikoita, vaikka ne usein loppujen lopuksi yllättävätkin positiivisesti. The Red Shoes oli vanhanaikaisuudestaan huolimatta kiehtova ja piti otteessaan loppuun saakka. Elokuva sisältää lähes viisitoistaminuuttisen tanssikohtauksen, joka oli todella hienosti toteutettu - vaikkakin sai ihmettelemään ettei oikealla teatterin lavalla onnistuisi ihan noin ainakaan katsojia ajatellen :D Moira Shearer oli ihan oikeasti balettitanssija eikä varsinaisesti näyttelijä, joten tanssi on kaunista eikä näyttelykään mitenkään kehnoa ollut :)

Kaiken kaikkiaan erittäin hieno elokuva, kannattaa ehdottomasti katsoa.

Translation:

I've been very into ballet ever since I saw the Black Swan, and therefore I had to get my hands on this classic film from 1948, The Red Shoes. I rarely watch old classics, although when I do they usually end up being surprisingly good. The Red Shoes was no exception, I really liked it a lot. It's about a young ballet dancer, played by Moira Shearer, who is torn between the man she loves and her pursuit to become a prima ballerina. It was funny to notice how much Black Swan actually resembles this film! Definitely one to watch :)

Hesher

En ole tosiaan pitkään aikaan ehtinyt enkä päässyt kirjoittamaan viime aikaisista nähdyistä elokuvista läppärin hajoamisen ja yleisen kiireisyyden vuoksi. Ja noita nähtyjä leffoja on ehtinyt siinä ajassa kertyä aika mukava määrä ja muutamasta haluan aivan ehdottomasti kirjoittaa. Aloitetaan purkaminen nyt viime viikolla dvd:lle ilmestyneestä HESHER draamasta.

Joseph Gordon-Levitt näyttelee yhteiskunnan ulkopuolella elävää, omalaatuista ja röyhkeää Hesheriä, jolla on pitkä rasvainen letti ja erikoisia tatuointeja. Eräänä päivänä Hesherin ja äitinsä hiljattain menettäneen T.J.n (Devin Brochu) tiet kohtaavat eikä tuon hetken jälkeen elämä ole enää entisellään. Hesher nimittäin tupsahtaa TJ:n kotiin ja jää sinne asumaan vastusteluista huolimatta. Hesheristä on vaikea pitää, mutta omalla rajulla käytöksellään Hesher pakottaa surevan perheen jatkamaan elämäänsä. Natalie Portman näyttelee kassaneitiä johon TJ on hieman ihastunut.

Elokuva oli ristiriitaisia tunteita herättävä. Toisaalta Hesherin käytös oli sanoinkuvailemattoman törkeää, toisia huomioonottamatonta ja ilkeää, ja taas toisaalta tuo käytös oli jotain niin absurdia että se huvitti. Surevan perheen reaktio Hesheriin oli myös toisaalta erittäin todentuntuinen ja samaistuttava, toisaalta tuli sellainen tunne että ei ikimaailmassa kukaan oikeasti suhtautuisi noin lepsusti kotiinsa tunkeutuvaan tuntemattomaan ja suhteellisen epävakaan oloiseen henkilöön. Loppujen lopuksi koko elokuva olikin erittäin sympaattinen ja erilainen tapaus, jota ei kannata missata. Joseph Gordon-Levitt todisti jälleen kerran muuntautuvaisuutensa ja olevansa yksi lupaavimmista nuorista näyttelijöistä. Olen aika innoissani kyseisen herran suhteen, sillä ihan totta hänestä tulee varmasti vielä jotain suurta elokuva-alalla.

P.S. Olen hieman miettinyt ottavani käyttöön tähtien antamisen leffoille, mutta koska en pidä näitä omia leffajuttujani minään "virallisina elokuva-arvosteluina" olen asian suhteen vähän kahden vaiheilla. Siispä kysyn, olisiko selkeämpää ja mukavampaa jos liittäisin mukaan oman mielipiteeni elokuvasta myös tähtinä vai pitäydynkö edelleen tässä pelkässä sanallisessa höpötyksessä, josta virallisuus taitaa olla aika kaukana? :D Kaipaatteko tähtiä vai ette? (Vai ajattelenko asiaa taas liikaa ja on aivan se ja sama onko niitä tähtiä vai ei...)

Simply the Best

Viime viikkoinen Movie Monday -haaste jäi tekemättä ajanpuutteen sekä rakkaan läppärini hajoamisen vuoksi. Ärsyttäviä elokuvahahmoja olisi kyllä löytynyt, viime viikolla vastaus olisi ollut aika Taru Sormusten Herrasta -painoitteinen, sillä katsoin koko trilogian pidennetyt versiot lähes maratonina (1 ja 2 meni vielä saman päivän aikana, viimeinen osa jäi seuraavalle päivälle). Frodo on oikeasti maailmankaikkeuden rasittavin ja ärsyttävin sankari! Allekirjoitan myös monien valinnaksi päätyneen Twilight-"sankarittaren" Bella Swanin ärsyttävyyden.

Mutta se siitä, aika siirtyä tämän viikkoisen haasteen pariin, joka osui kyllä aivan uskomattoman sopivaan saumaan. Olin nimittäin juuri ajatellut kirjoittavani pienen jutun eräästä rakastamastani näyttelijästä, joten kun kerran lempinäyttelijän perään huudeltiin niin olkoon se sitten hän:

KEANU REEVES

Suosikkinäyttelijöitä löytyy kyllä pitkä lista, mutta jos pitää valita vain yksi (kerrankin jos noudattaisin tarkkaa tehtävänantoa ;D) kohdistuu valintani Keanuun. Luultavasti ensimmäinen elokuva jossa Keanun näin oli toimintapätkä Speed, josta tuohon aikaan tulikin lempileffani. Nuori ja innokas poliisi jahtaamassa terroristia löysi tiensä päiväuniini. Sitten tulikin tietysti The Matrix, joka valloitti sydämeni ja ajatusmaailmani täysin. Katsoin The Matrixin ainakin 10 kertaa ensimmäisen kuukauden aikana kun sain dvd:n käsiini. Olin suorastaan lumoutunut elokuvan maailmasta ja sen tähtinäyttelijästä. Jatko-osat kävin tietysti katsomassa sitten  paikallisessa pienessä elokuvateatterissa, jonne kaverin kanssa jonotimme ensi-iltana, vaikka mitään ryysistä näytökseen ei ollutkaan. Vaikka monien mielestä Matrix-trilogian jatko-osat ovat jopa täyttä kuraa, itse pidän niistä kovasti. Sama pätee myös Keanuun. Tiedän monien olevan sitä mieltä että Keanu on "yhden ilmeen näyttelijä" ja niin edelleen, mutta fakta on se, että en keksi yhtään Keanun elokuvaa josta en pitäisi. Hän on loistava valinta niin action pätkiin kuin romanttisiin draamoihin ja komedioihinkin. Ja onhan mies nyt ihan pirun hyvännäköinenkin!

Keanun elokuvista monet ovat minulle sellaisia niinsanottuja luottoelokuvia. Leffoja, joita jaksaa aina katsoa useidenkin katselukertojen jälkeen, niistä tietää että ne ovat hyviä ja laadukkaita, ja niitä katsellessa tulee jotenkin kodikas olo. Uskon että jokaisella on ainakin se yksi suosikkinäyttelijä, jonka elokuvat eivät koskaan ole surkeita pohjanoteerauksia vaan tekipä näyttelijä minkälaisia töitä tahansa niistä aina pitää jollakin tasolla. Ehkä ne eivät kaikki yllä henkilökohtaiseen top 10 parhaan elokuvan joukkoon, mutta niistä ei myöskään löydy pahaa sanottavaa. 

Viimeisin Keanun elokuva oli eilen katsomani Henry's Crime, joka kertoo melko tylsää elämää viettävästä Henrystä. Tämä tuomitaan kolmeksi vuodeksi vankilaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa hän saa sellitoverikseen pitkän linjan vankilakundin Maxin (James Caan) ja Henryyn istutetaan hiljaa kytevä ajatus siitä, että hän olisi aivan hyvin voinut tehdä rikoksen josta hänet tuomittiin. Onhan hän jo istunut siitä tuomionkin. Päästyään vapaaksi alkaa Henry kuin vahingossa kehittelemään ryöstösuunnitelmaa, mutta onnistuakseen hän tarvitsee sekä Maxin että Julien (Vera Farmiga), kauniin näyttelijättären apua. Julien avulla Henry imaistaan myös teatterin pyörteisiin ja hän joutuu lopulta tasapainottelemaan ryöstösuunnitelmansa ja lähestulkoon omaa elämäänsä imitoivan näytelmän välillä. Henry's Crime lukeutuu juuri niihin Reevesin elokuviin, jotka eivät yllä kaikkien aikojen suosikkielokuviini, mutta se ei myöskään pettänyt odotuksiani vaan tarjosi minulle nautittavan katselukokemuksen. 

Translation:

This week on Movie Monday they asked the classic question of who is you favorite actor/actress? I have many, like most of us do I'm sure, but if I had to choose only one, The One would be Keanu Reeves. He's been one of my favorites for over 10 years and I honestly like all the movies I've seen by him. Watching his films make me feel somehow at home. I've come to notice that if the film features Keanu Reeves in it, then it just can't go all wrong. And it's just not because of his good looks, but apparently he just knows how to pick the right projects for himself. I don't think Keanu could ever make a film that I would absolutely loathe. It's just not possible.

The Private Lives of Pippa Lee

Katsoin juuri pitkästä aikaa Keanu Reeves elokuvan, jota en ollut vielä nähnyt. Kyseessä oli ohjaaja Rebecca Millerin vuoden 2009 THE PRIVATE LIVES OF PIPPA LEE -niminen draama. En suoraansanottuna odottanut elokuvalta mitään kovinkaan erikoista, mutta yllätyinkin oikein iloisesti miten hyvä pikku elokuva se olikin!

Elokuva kertoo 50-vuotiaasta Pippa Leesta (Robin Wright Penn, nyk. Robin Wright), jonka elämä on ollut aikamoista hurjastelua, mutta hyvin harvat tietävät tämän rakastettavan naisen menneisyydestä. Hän on naimisissa itseään 30 vuotta vanhemman Herbin (Alan Arkin) kanssa, joka on eläköidyttyään kustantajan työstään halunnut muuttaa eläkeläisyhteisöön, ja Pippan on hankala sopeutua toimeksittomaan elämään vanhusten keskellä. Menneisyyden haamut alkavat ottaa rauhoittuneesta naisesta kiinni ja kun aviomieskin aloittaa suhteen Pippaakin nuorempaan naiseen, Pippan huolellisesti rakentama persoona alkaa murentua. Pippa tutustuu naapurin kolmekymppiseen poikaan Chrisiin (Keanu Reeves), jonka elämä on myös heittänyt niinsanotusti härän pyllyä ja löytää uuden, hieman epätodennäköisenkin ystävyyden ja suunnan elämälleen.

Elokuvassa valotetaan pala palalta Pippan menneisyyttä aivan pienestä lapsesta laihdutuspillereihin koukussa olleen äidin (Maria Bello) hoivista kapinoivaksi, itsekin pillereitä napsivaksi kotoa karanneeksi teiniksi (Blake Lively) aikuistuneeseen ja vastuulliseen Pippaan. Draamaksi elokuva on yllättävän hauskakin. On jotain huvittavan absurdia naisessa, joka paikkaa miehensä rakastajattaren ranteita tämän yritettyä kömpelöä itsemurhaa jäätyään rysän päältä kiinni. Robin Wright oli suorastaan ihastuttava hämärän menneisyyden omaavana ja silti niin kovin viattomalta vaikuttavana Pippana! Rakkaussuhteeni Keanu Reevesiin roihahti jälleen pitelemättömiin liekkeihin elokuvan myötä, ja nyt mieleni tekeekin katsoa kaikki omistamani Keanu -leffat putkeen (ei valitettavasti taida onnistua mm. sellaisen arkisen asian kuin töiden takia, höh).

Mielestäni elokuva oli yllättävän hyväntuulinen genrensä edustajaksi ja se jätti jälkeensä erittäin positiivisen maun. Suosittelen siis lämpimästi!

Kuvat allmoviephoto.com 

Translation:

I just watched a movie called THE PRIVATE LIVES OF PIPPA LEE, which was actually really really good. I didn't expect it to be anything special, but I was pleasantly surprised by the warmness of it. Robin Wright was absolutely adorable as the mysterious Pippa Lee with a shady past, but she managed to bring such innocense to the character! And my long lasting love for Keanu Reeves was rekindled and now all I want to do is watch every single Keanu movie I own (and I own a lot of them!). The film is full of great actors and the story is surprisingly joyful for a drama movie. I recommend it warmly :)

 

♫: Maj Karma - Ukkonen ♥

Into the Wild

Jo pitkään katselulistalla on ollut Sean Pennin ohjaama tositapahtumiin perustuva INTO THE WILD - Erämaan armoille. (Joka kerta kun luen tuon elokuvan nimen päässä alkaa soida 30 Seconds To Marsin The Mission biisi :D) Aluksi leffa ei kiinnittänyt huomiotani mitenkään, "joku eräjormailuleffa, just joo". Kuulin siitä kuitenkin paljon positiivista palautetta ja otettuani hieman selvää leffan todellisesta juonesta ("ai se ei ookaan pelkkää eräjormailua!") elokuva päätyikin katselulistalle. Pari vuotta siinä meni, mutta nyt se on nähty!

Into the Wild kertoo tositarinan Christopher McCandlessista (Emile Hirsch), nuoresta vastavalmistuneesta, joka vastoin vanhempiensa odotuksia hylkää mukavan elämänsä ja lähtee rahattomana elämään kulkurielämää. Chris matkaa ympäri maata omaksumansa salanimen Alexander Supertramp alla ja tutustuu mitä erilaisempiin ihmisiin, joihin hän jättää lähtemättömän vaikutuksensa. Unelmanaan löytää itsensä, rauha ja onni kaukana modernin maailman velvoitteista ja rasitteista Chris suuntaa Alaskan erämaahan. Siellä hän aikoo elää täysin luonnon armoilla ja sen antimista, mutta päästyään sinne hän huomaa pian, että ei ole tarpeeksi hyvin varustautunut rankkoihin erämaan oloihin. 

Elokuvassa liikutaan hieman sikin sokin ajassa kun pikkuhiljaa kerrotaan koko Chrisin matka aina Alaskaan asti. Matkallaan hän kohtaa mm. hippipariskunnan (Brien Dierker ja Catherine Keener), viljan poimurikoneenajajan Waynen (Vince Vaughn), nuoren lahjakkaan laulajatytön Tracyn (Kristen Stewart) sekä eläkkeellä olevan perheensä menettäneen miehen Ronin (Hal Holbrook). Chrisin tarinaa valottaa myös hänen siskonsa Carine (Jena Malone), joka ymmärtää ehkä parhaiten Chrisin päätöksen hylätä vanha elämänsä ja kadota maailmalle.

Kukapa ei joskus haaveilisi hylkäävänsä nykyisen elämän velvoitteet, ahdistukset ja ongelmat ja lähtevänsä vaikkapa maailmanympärimatkalle? Minä ainakin haaveilen, useinkin. Siinä mielessä Into the Wild on todella innoittava elokuva, mutta on siinä varjoisa puolensakin. Chris katkaisee kaikki yhteydet omaan perheeseensä ja täten isä ja äiti sekä sisko joutuvat elämään epätietoisuudessa onko Chris edes elossa. Onko tämä sitten Chrisin itsekkyyttä vai pelkästään päättäväisyyttä ja omanlaistaan kunnianhimoa toteuttaa unelmansa, sen voi katsoja päättää.

Kokonaisuudessaan Into the Wild oli mielenkiintoinen ja hyvä elokuva, jota en kuitenkaan katsoisi aivan pian uudestaan. Itseäni alkoi hieman ärsyttää kohtaukset joissa Chrisin sisko analysoi Chrisin motiiveja, jotenkin ne selitykset saivat elokuvan tuntumaan liian teennäiseltä. Mutta muuten siis oikein hyvä elokuva joka kannattaa katsastaa. Emile Hirsch on saanut paljon kehuja roolisuorituksestaan, eikä suotta.

Kuvat allmoviephoto.com

Translation:
I've been meaning to watch INTO THE WILD for a couple of years now, but only managed to do so yesterday. The movie is directed by Sean Penn and the lead role of Christopher McCandless is played by Emile Hirsch, who has received a lot of praise for his role. And indeed he makes a great role as the young well-educated man who decides to give away all his money and travel to the Alaska wilderness to live and survive in the wild alone for a little while. Into the Wild was a very interesting and a very good movie, and I think it gives the viewer a lot to think about. I mean, who wouldn't dream of abandoning all of the problems and responsibilities of their regular lives every once in a while? Definitely one to watch.

Ole luonani aina.

Järkyttävä, ahdistava, epämiellyttävä, erilainen ja utuisen kaunis. Nuo ilmaisut tulevat mieleeni katsottuani OLE LUONANI AINA (Never Let Me Go) elokuvan, joka perustuu kehuttuun Kazuo Ishiguron romaaniin.

Kathy (Carey Mulligan), Ruth (Keira Knightley) ja Tommy (Andrew Garfield) ovat olleet parhaita ystävyksiä iät ja ajat käytyään kaikki samaa vanhoillista ja tiukkaa Hailshamin sisäoppilaitosta. Näennäisesti kaikki koulun lapset ovat aivan tavallisia; he leikkivät ja nauravat, ihastuvat ja vihastuvat ja miettivät tulevaisuuttaan. Hailshamin koulu ei kuitenkaan ole mikään tavallinen oppilaitos ja synkkä totuus paljastuu pian nuorille; heidän tulevaisuutensa on jo ennalta kirjoitettu eikä mikään voi sitä muuttaa. Kasvettuaan tarpeeksi vanhoiksi Kathy, Ruth ja Tommy lähetetään asumaan syrjäisille mökeille odottamaan kohtalonsa täytäntöön panoa. Mutta millaisen elämän nuoret voivat itselleen rakentaa kun tulevaisuus on ennalta määrättyä? 

Rehellisesti sanottuna pidin elokuvaa aluksi hieman tylsänä, mutta kuin vaivihkaa se sai minusta yliotteen ja pääkolmikon ihmissuhteet tempasivat syvemmälle mukaan tarinaan. Jo melko alussa selvinnyt synkkä kohtalo sai minut paikoittain voimaan pahoin - ja minä sentään pystyn katsomaan kaiken maailman Sawit silmää räpäyttämättä niille iljettävyyksille! Jokin tämän elokuvan henkilöhahmojen inhimillisyydessä yhdistettynä tuohon tulevaisuuden näkymään sai minut kuitenkin kiemurtelemaan epämukavasti tuolissani.

Ole luonani aina jäi pahasti nakertelemaan mieleni perukoita, niinkin paljon että se palasi mieleeni keskellä yötä useaan otteeseen. Piinaavan koskettava musiikki loi haikeaa tunnelmaa elokuvalle ja näyttelijäsuoritukset olivat vailla vertaa; nuorten epätoivo oli paikoin käsinkosketeltavaa. Kankean ensivaikutelman jälkeen ihastuin elokuvaan ikihyviksi ja suosittelen tätä ehdottomasti kaikille. Kiinnostus heräsi myös alkuperäisromaania kohtaan, vieläköhän sen viitsisi lukea vaikka onkin elokuvan nähnyt?

Kuvat allmoviephoto.com

---

Huomasin juuri että olen tahattomasti pitänyt pientä hiljaiseloa. Kyse ei ole siitä etteikö olisi oikeastaan ollut kirjoitusaiheita, olen nimittäin katsonut ihan hirveästi elokuvia. Ehkä jopa liikaa, sillä vaikka en tietenkään jokaisesta katsomastani elokuvasta aiokaan kirjoittaa, jää juttu sitten kirjoittamatta niistäkin leffoista joista olisi kiva kirjoittaa ihan vain sen takia että yksinkertaisesti unohdan kun katsottuja elokuvia kasaantuu päälle :D Elämääni ei tällä hetkellä siis oikeastaan muuta kuulukaan kuin työt ja elokuvat - ja nekin liittyvät aika olennaisesti yhteen! Mutta yritän nyt hieman ahkerammin kirjoitella taas :)

Translation:

Yesterday I watched Never Let Me Go which is based on Kazuo Ishiguro's well received novel. The movie was hauntingly beautiful with its disturbing story, young innocent characters and cello music. I loved the film even though it made me squirmish at times. I wonder whether I should still read the book even after seeing the film...

Movies, movies, movies!

Hups, viikko vierähtänyt ilman postauksia. Syytän tästä kyllä erittäin kiireistä loppuviikkoa viime viikolla, olin koko viikonlopunkin töissä. Olen katsonut todella paljon leffoja viime aikoina, hyvä puoli siinä että on videovuokraamossa töissä ;) Suurin osa katsomistani leffoista on kyllä jo vanhempia leffoja, joistakin meinasin kirjoittaa mutta se aina vähän jäi. Laskeskelin tuossa että kesäkuun aikana katsoin 36 elokuvaa, eli kyllä joinain päivinä tuli sitten katsottua useampi kuin yksi :D Tämä postaus käsittelee nyt muutamaa noista katsotuista leffoista, jotka jäivät jotenkin kaikkein parhaiten mieleen.

KUNINGATTAREN SISAR oli positiivinen yllätys, sillä katson harvoin historiallisia draamoja. Jostain syystä mulla on vähän negatiivisia ennakkoluuloja niitä kohtaan ja siksi en niitä aina tule katsoneeksi. Loppujen lopuksi olen kuitenkin tainnut tykätä monesta näkemästäni! Tämänkin katsoin oikeastaan vain Portmanin takia. Elokuva kertoo Boleyn siskoista Annesta (Portman) ja Marysta (Scarlett Johansson), jotka joutuvat valtaa havittelevien isänsä ja enonsa pelinappuloiksi. Huhujen mukaan kuningas Henry VIII (Eric Bana) on kyllästynyt kuningattareensa, joka ei ole pystynyt synnyttämään hänelle poikaa. Sir Thomas Boleyn ja tyttöjen eno näkevät tässä tilaisuutensa päästä kuninkaan suosioon: Annen täytyisi vain saada kuningas ihastumaan itseensä, jolloin Anne voisi synnyttää tälle kruununperillisen pojan. Suunnitelma menee kuitenkin pieleen kun kuningas rakastuukin Annen siskoon Maryyn. Anne on kuitenkin erittäin vallanhimoinen ja juonittelee lopulta itsensä kuningattareksi ja tulee muuttaneeksi koko Englannin historian. Samasta ajastahan kertoi myös Tudors tv-sarja. Elokuva oli todella mielenkiintoinen ja oli kyllä surullistakin seurata sitä, miten sisarukset joutuivat vallan peliin mukaan, joka lopulta tuhosi koko perheen. Suosittelen ehdottomasti katsomaan, vaikka hieman karsastaisikin historiallisia draamoja!

SHANGHAI on hieman uudempi elokuva, vuodelta 2010. Leffa sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, juuri ennen Pearl Harborin pommituksia. Amerikkalainen agentti Paul Soames (John Cusack) matkustaa Japanin miehittämään Shanghaihin selvittämään ystävänsä ja työkaverinsa murhaa ja joutuu keskelle vastarintaliikkeen ja erilaisten poliittisten tahojen taistoa. Elossa säilyminen on hienovaraista sipsuttelua ja väistelyä kovaotteisten poliittisten pelaajien keskuudessa. Elokuvan juonta on vaikea selittää, itse pidin sitä ihan mielenkiintoisena ja leffa oli ihan mukiinmenevä. Pidän todella paljon John Cusackista ja täytyy ehkä sanoa että Shanghai tippuu niihin Cusackin parempien leffojen kategoriaan (vrt. The Contract, joka oli aika heikko). Muissa rooleissa nähdään Inceptionistakin tuttu Ken Watanabe, Li Gong ja Yun-Fat Chow. Näppärä poliittissävytteinen rikostrilleri.

PALJASTAJAT on suurella tähtikaartilla varustettu, Brett Easton Ellisin romaaniin perustuva ihmissuhteiden kudelma. Elokuva sijoittuu 1980-luvun alun Los Angelesiin kuvaten niin nuorten, rikkaiden ja kuuluisten kuin alamaailman roskankin seksin, huumeiden ja väkivallan kyllästämää elämää. Elokuva ei ole mitään kevyintä katsottavaa, sen lähes unenomainen mutta silti niin realistinen tunnelma jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa elokuvan jälkeenkin. Nuoruus on katoavaista ja joskus bileidenkin on päätyttävä. Tätä elokuvaa suosittelisin ehkä kaikkein eniten näistä mainitsemistani, ehdottomasti katsomisen arvoinen. Rooleissa nähdään mm. Mickey Rourke, Billy Bob Thornton, Rhys Ifans, Winona Ryder, Kim Basinger ja Chris Isaak. 

Translation:

Sorry for the lack of updates lately! I've been quite busy with work. Doesn't mean I haven't been watching a lot of movies though :D Here are just a few of those movies I've watched recently, the ones that stuck out: The Other Boleyn Sister, Shanghai and The Informers. I really enjoyed each of them, the first one was a positive surprise since I usually don't watch a lot of historical dramas. Shanghai was a rather nice little political crime thriller. My favorite out of these three, though, is The Informers, which is based on Brett Easton Ellis's novel. Definitely watch that one!

 

♫: The Rolling Stones - Walking the Dog

Rabbit Hole

RABBIT HOLE perustuu David Lindsay-Abairen samannimiseen näytelmään. Se kertoo Beccasta (Nicole Kidman) ja Howiesta (Aaron Eckhart), jotka ovat menettäneet 4-vuotiaan poikansa  Dannyn auto-onnettomuudessa. Elokuva on tarina selviytymisestä menetyksen jälkeen, erilaisista ja osittain raastavistakin tavoista käsitellä tapahtunutta. Kotiäiti Becca joutuu poikansa menetyksen jälkeen määrittelemään elämänsä uudestaan ja eräänä päivänä autolla ajellessaan päätyy seuraamaan koulubussia, jonka kyydissä on teini-ikäinen sarjakuvapiirtäjä Jason (Miles Teller), joka ajoi Dannyn päälle. Becca kehittää mielenkiintoisen ja hieman omituisen suhteen Jasoniin ja lopulta löytää itselleen sopivan lohdun. Howie taas etsii lohdutusta ryhmäterapiasta ja tutustuu siellä Gabyyn (Sandra Oh), joka tarjoaa Howiella jotain mitä hän ei omalta vaimoltaan saa. Sekä Howie että Becca käsittelevät poikansa menetystä eri tavoin ja se uhkaa heidän keskinäistä suhdettaan, kunnes he monien mutkien kautta löytävät jonkinlaisen yhteisen polun. Pienet askeleet, kuten tuttavan lapselle synttärilahjan ostaminen, sen paketoiminen ja antaminen, vievät pariskunnan kohti maanpintaa ja normaalia elämää.

Pidin elokuvasta paljon, se kuvasi uskottavasti niin vanhempien kuin lähipiirinkin tuntemuksia ja tapoja selvitä surusta. Elokuvaan oli tuotu mukaan juuri niitä pienen pieniä asioita, jotka varmasti lapsensa menettäneille vanhemmille tuntuvat ylitsepääsemättömiltä: lapsi, joka kinuaa karkkia kaupassa ja äiti joka kieltää jyrkästi saa Beccan menettämään kontrollin. Tai puhelimeen tallennettu video, joka vahingossa poistetaan saa aikaan riidan jossa puidaan sitä, kenen syytä kaikki oli.

Nicole Kidman sai roolistaan parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden sekä Golden Globe-ehdokkuuden.

Kuvat: allmoviephoto.com

Translation:

Rabbit Hole is based on a play by David Lindsay-Abairen and it tells the story of Becca (Nicole Kidman) and Howie (Aaron Eckhart) who have resently lost their son Danny. The movie follows the couple as they try to find some comfort and deal with what's happened. Their different ways of mourning threaten to drive the two apart and especially Becca is in danger of driving everyone close to her away. She, however, develops an interesting relationship with the teenage boy who drove the car that hit Danny. Rabbit Hole is a very good movie and I recommend it completely.

New York, New York

Viikon sana on selkeästi musikaalit, sillä katsoin jo kolmannen lajin edustajan tälle viikolle. Nyt vuorossa oli Martin Scorsesen vuoden 1977 New York, New York, joka sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Amerikkaan ja New Yorkin jazzpiireihin.

Robert De Niro näyttelee Jimmy Doylea, röyhkeää ja itsekeskeistä, mutta taitavaa saksofonistia, joka sodasta palattuaan haluaa lyödä läpi jazzpiireissä. V-J, eli Victory over Japan päivänä Jimmy tapaa  Liza Minnellin näyttelemän Francine Evansin, aran nuoren laulajattaren, joka aluksi torjuu Jimmyn, mutta sattumuksien kautta ei pääsekään miehestä niin helposti eroon. Tästä alkaa parin myrskyisä suhde, ja kun he esiintyvät yhdessä klubit täyttyvät. Kummankin intohimo jazzia kohtaan kuitenkin vaikeuttaa heidän keskinäistä suhdettaan ja rakkauttaan. Voiko suhde kestää menestyksen tuomat ylä- ja alamäet?

Elokuvasta on poikinut varmasti yksi tunnetuimmista musikaalikappaleista, elokuvan nimikkobiisi New York, New York. Kappale todellakin on mieleenpainuva, useammin kuin kerran huomasin eilenkin hyräileväni sitä yksikseni. Pidin muutenkin elokuvan musiikeista, vaikka harvemmin tuollaista vanhaa jazzia tulee kuunneltua kotona. Miellyttävän musiikin lisäksi leffassa on hyvä juoni ja kerronta. Keskiössä olevan parin tunteet sekä toisiaan että musiikkiaan kohtaan tulevat selkeästi esille Minnellin ja De Niron käsissä, ja etenkin De Niron työskentelyä on (jälleen kerran) ilo seurata. (Pakko olla hieman pinnallinen, mutta rehellisesti sanottuna en pidä Liza Minnellin ulkonäöstä, jokin siinä häiritsee. Ei onneksi niin paljoa että olisi elokuvan katselua pilannut, mutta kuitenkin.) Elokuvan loppu sai melkein herkistymään, vaikka se ei päättynytkään ihan niin kuin olisin toivonut. Loppujen lopuksi katsojana ymmärsin että elokuva loppui juuri niin kuin pitikin, kaikki olivat onnellisia ja ti-ti-tii-di-di ti-ti-tii-di-di soi :)

 Kuvat: thisdistractedglobe.com ja exclaim.ca

Translation:

The third musical I watched this week was Martin Scorsese's classic New York, New York. It tells the story of Jimmy (Robert De Niro) and Francine (Liza Minnelli), a talented saxophonist and a singer, who by an accident start their musical career together. Their personal relationship is very rocky and the question is, can it survive the ups and downs of their jazz careers? I really enjoyed this film and found myself humming the famous theme song over and over again after seeing the film. I truly recommend this to all musical lovers or jazz lovers, or simply Robert De Niro lovers ;)
 

♫: Frank Sinatra - New York, New York

Cinema Italiano

Jatketaan musikaaleilla, nimittäin katsoin Hairin lisäksi hieman uudemman musikaalifilmatisoinnin, vuoden 2009  ohjaaja Rob Marshallin NINE. Heti ensimmäiseksi on sanottava, että olin jotenkin onnistunut sivuuttamaan kokonaan dvd:n kannessakin komeilevan mainoslauseen ja ihmettelinkin leffaa katsoessani että no onpas hyvin Chicagomainen, kunnes sitten vilkaisin uudemman kerran kantta ja no siinähän se sanotaankin: Chicago -ohjaajan Rob Marshallin uusi menestysmusikaali! :D

Nine kertoo menestyksekkäästä, mutta itsekeskeisestä elokuvaohjaaja Guido Continista (Daniel Day-Lewis), jonka uusin elokuva ei meinaa valmistua millään. Tuotantotiimi ja näyttelijät odottavat, lehdistökin painostaa, mutta Guidolta puuttuu kokonaan elokuvan käsikirjoitus. Työstressin lisäksi Guidon yksityselämä on varsinainen sekamelska, sillä vaimon (Marion Cotillard) lisäksi naisia löytyy lähestulkoon joka sormelle: rakastajatar (Penélope Cruz), muusa (Nicole Kidman), puvustaja ja pitkäaikainen ystävä (Judi Dench), muotitoimittaja (Kate Hudson), prostituoitu menneisyydestä (Stacy Ferguson aka Fergie) sekä edesmennyt äiti (Sophia Loren). Guidon onkin koitettava selvittää suhteensa jokaiseen elämänsä naiseen ja selvitettävä, onko Guido Continilla enää mitään sanottavaa taiteellaan?

Kuten huomata saattaa, musikaali on täynnä toinen toistaan vakuuttavampia (ja kauniimpia) näyttelijöitä ja Daniel Day-Lewis on kuin paraskin jonglööraaja kaikkien näiden naisten keskellä. Kaikki näyttelijät suoriutuvatkin mielestäni hyvin, jokainen tuntuu osaavan laulaa ja tanssia. Musikaalin ongelma ei siis ainakaan ole roolituksessa eikä myöskään puvustuksessa; Day-Lewis nyt pyörii koko leffan ajan 60-luvulle tyypillisissä pvuissa, mutta naisten kostyymit ovat todella näyttäviä ja upeita. Ongelma piileekin ehkä siis musiikeissa. Toisin kuin Chicago-musikaalin biisit, oikein yksikään Ninen kappaleista ei samalla tavalla vakuuttanut ja ihastuttanut. Samalla kun tätä kuitenkin kirjoitan tekisi oikeastaan mieli hieman pehmentää sanomisiani, sillä toisaalta tuntuu että kenties toisen katselukerran jälkeen tai soundtrackia kuuntelemalla tämänkin musikaalin biisit jäisivät paremmin mieleen ja kuulostaisivat paremmilta. Mutta rehellisesti siis ainakaan ensimmäisellä katselu- ja kuuntelukerralla ei vakuuttanut. Toiseksi, elokuva tuntui aika hajanaiselta, mutta toisaalta tarina onkin vain Guidon keski-iän kriisin seuraamista ja ehkä siksi leffassa tunnutaankin poukkoilevan vähän joka suuntaan Guidon mukana. Lisäksi jäi harmittamaan monien ihanien näyttelijättärien verrattain lyhyt ruutuaika. Tuntui hieman hassulta että elokuvaa mainostetaan useilla isoilla nimillä ja loppujen lopuksi heidän osansa elokuvan kahdesta tunnista on ehkä kymmenen minuutin paikkeilla.

Kun verrataan sellaisiin musikaaleihin, joita tekee mieli katsoa heti uudestaan ja vielä uudestaan kymmeniä kertoja, ja joiden soundtrackeja kuuntelee ihan fiiliksissä useita kertoja, ei Nine omalla kohdallani tipahtanut samaan kategoriaan Chicagon, Oopperan kummituksen, RENTin ja Greasen kanssa. Uskon kyllä että Nine toimisi paljon paremmin Broadwaylla kuin leffana :)

Translation:

Another musical I watched recently was Rob Marshall's Nine. It was okay, but not nearly as engaging as Chicago for ecample. I don't really feel like watching it again any time soon.

 

♫: Queen Latifah - When You're Good to Mama