TOP-5: Musikaalit

Ajattelin käydä ensimmäisen Movie Monday -haasteen kimppuun jo aiemminkin toteuttamaani TOP-5 tyyliin. Paitsi että kun aloin pohtimaan lempparimusikaalieni top-järjestystä, osoittautui tehtävä paljon vaikeammaksi kuin osasin ajatellakaan. Joten painotan nyt tässä että järjestys ei ole kiveen hakattu ja vaihtuisi varmasti joka kerta kun katson jonkun lemppareistani sadannetta kertaa.

El Tango de Roxanne (Moulin Rouge!)

En nuorempana muistaakseni pitänyt musikaaleista erityisen paljon, mitä nyt tietysti Disneyn leffoissa on paljon musiikkia ja hyviä biisejä (Aladdin!!). Mieleeni on kuitenkin jäänyt hyvin elävästi se hetki, kun näin ensimmäistä kertaa Greasen. Leffa tuli telkkarista ja nauroin kun äitini muisteli nähneensä leffan omassa nuoruudessaan. Ajattelin, että leffan on pakko olla todella nolo ja huono, mutta kuinkas kävikään. Olin kuin naulittu televisioruudun eteen ja hehkutimme leffaa kaverin kanssa kuukausia. Kaverini osti leffan myös dvd:lle ja lainasin sen häneltä, katsoin sen monta kertaa viikossa ja lauloin tietysti biisejä mukana lauluvihkosta, joka tuli dvd:n mukana. Sittemmin hankin Greasen myös omaan leffahyllyyni ja sain soundtrackin myös joululahjaksi. Greasen jälkeen olenkin ehkä katsonut enemmän musikaaleja, ne kiinnostavat enemmän ja olen myös alkanut pitämään niistä aivan erityisen paljon.

5. THE PHANTOM OF THE OPERA

Olen nähnyt Oopperan Kummituksen itseasiassa vain kerran, mutta kävin sen silloin katsomassa elokuvateatterissa ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Muistan olleeni koko elokuvan ajan kananlihalla, melkein kykenemätön hengittämään, nieleskellen kyyneliä. Aivan huikean hieno elokuva, eikä pelkästään unohtumattomien Andrew Loyd Webberin musiikkien ansiosta. Kummitusta näyttelee ihana Gerard Butler (jep, mies sopii yllättävän hyvin tällaiseenkin elokuvaan, vaikka nykyään miestä näkee enimmäkseen romanttisissa komedioissa) ja Kummituksen rakkauden ja suorastaan pakkomielteen kohdetta Christinea näyttelee suloinen Emmy Rossum. Suosittelen todellakin katsomaan tämän. Haaveilen vielä joskus pääseväni katsomaan tätä vaikka Lontoon teatteriin, kaverini kävi muistaakseni viime vuonna katsomassa livenä ja sanoi että oli aivan  uskomaton kokemus.

4. CHICAGO

Chicago on musikaali, joka on omalla kohdallani ainakin parantunut jokaisella katselukerralla. Huiput näyttelijät (Catherine Zeta-Jones, Renee Zellweger, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly jne.), kiehtova juoni murhaavien naisten ympärillä, mieleenpainuvat kappaleet ja upeat tanssikohtaukset; niistä on Chicago tehty.

3. MOULIN ROUGE!

Moulin Rougeen taas rakastuin heti ensimmäisellä katselukerralla. Olen nähnyt Moulin Rougen myös kymmeniä kertoja, eikä vieläkään ole ilmaantunut minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä. Tätä jaksaa ihan aina katsoa. Osaan monet kappaleista ulkoa ja leffan soundtrackia tulee kyllä kuunneltua melko paljon ihan muutenkin vain. Elokuva on ihanan quirky ja värikäs; se yhdistelee luontevasti kieli poskessa tehtyä komiikkaa ja sydäntäsärkevää draamaa. Jos ei pidä Moulin Rougesta, on jotakin pahasti vialla katsojan sydämessä (ja sielussa).

2. GREASE

Punnitsin pitkään Greasen ja ykköspaikan vieneen leffan välillä kumpaan järjestykseen ne lopulta laitan enkä kyllä ole vieläkään satavarma. Mutta menköön. Grease on myös yksi niistä elokuvista, joita jaksan katsoa aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja...well, you get the picture. Rakastan Greasea koska se on jotenkin ihanan aurinkoinen ja hyväntuulinen, naiivi ja hauska. Biisit ovat loistavia (nämä ihan oikeasti taidan osata kaikki ulkoa) ja kaikki näyttelijät mahtavia. Nuori John Travolta on kuumah ja Olivia Newton-John on hirveän nätti ja suloinen. Myös aikakauden pukeutumistyyli on hauskaa katsottavaa. Pukeuduin muuten omiin penkkareihini Pink Ladyksi :D

1. RENT

Ykköspaikan vei lopulta Rent, mutta siihen saattoi vaikuttaa se, että katsoin sen juuri tänään (ehkä viidennennen kerran) ja olen edelleenkin aika fiiliksissä - päässäni soi "five hundred twenty-five thousand six hundred minutes...". Rent onnistuu aina sykähdyttämään ja itkettämään. Muistan kuitenkin ensimmäisen kerran kun katsoin leffan enkä oikeastaan vakuuttunut siitä ollenkaan. Ostin sen kuitenkin parilla eurolla Makuunista pari vuotta sitten ja sen jälkeen olenkin katsonut sen vissiin kolmesti, ja jokaisella kerralla olen tykännyt siitä hieman edellistä kertaa enemmän. Ehkä se johtuu siitä, että nyt biisit ovat tutumpia ja niitä on helpompi fiilistellä. Tarina on mielestäni myös todella todentuntuinen, se kun kertoo boheemielämää viettävistä rahattomista nuorista, joiden vuokra on maksamatta ja elämää varjostaa niin aids kuin huumeriippuvuudet. Ainoastaan elokuvan loppu on minulle pieni pettymys ja murentaa todentuntuisuutta hieman.

Sellainen setti siis, mitään suuria yllätyksiä ei varmaankaan ole :) Noiden lisäksi on tietysti paljon muitakin musikaaleja joista pidän ja monia musikaaleja on vielä näkemättäkin. Ainakin ihan ensimmäiseksi mieleen tulee Rocky Horror Picture Show, jota en häpeäkseni ole nähnyt (lukuunottamatta pieniä pätkiä).

Translation:

I decided to list my top 5 favorite musicals as a respond to the Movie Monday challange.

Cinema Italiano

Jatketaan musikaaleilla, nimittäin katsoin Hairin lisäksi hieman uudemman musikaalifilmatisoinnin, vuoden 2009  ohjaaja Rob Marshallin NINE. Heti ensimmäiseksi on sanottava, että olin jotenkin onnistunut sivuuttamaan kokonaan dvd:n kannessakin komeilevan mainoslauseen ja ihmettelinkin leffaa katsoessani että no onpas hyvin Chicagomainen, kunnes sitten vilkaisin uudemman kerran kantta ja no siinähän se sanotaankin: Chicago -ohjaajan Rob Marshallin uusi menestysmusikaali! :D

Nine kertoo menestyksekkäästä, mutta itsekeskeisestä elokuvaohjaaja Guido Continista (Daniel Day-Lewis), jonka uusin elokuva ei meinaa valmistua millään. Tuotantotiimi ja näyttelijät odottavat, lehdistökin painostaa, mutta Guidolta puuttuu kokonaan elokuvan käsikirjoitus. Työstressin lisäksi Guidon yksityselämä on varsinainen sekamelska, sillä vaimon (Marion Cotillard) lisäksi naisia löytyy lähestulkoon joka sormelle: rakastajatar (Penélope Cruz), muusa (Nicole Kidman), puvustaja ja pitkäaikainen ystävä (Judi Dench), muotitoimittaja (Kate Hudson), prostituoitu menneisyydestä (Stacy Ferguson aka Fergie) sekä edesmennyt äiti (Sophia Loren). Guidon onkin koitettava selvittää suhteensa jokaiseen elämänsä naiseen ja selvitettävä, onko Guido Continilla enää mitään sanottavaa taiteellaan?

Kuten huomata saattaa, musikaali on täynnä toinen toistaan vakuuttavampia (ja kauniimpia) näyttelijöitä ja Daniel Day-Lewis on kuin paraskin jonglööraaja kaikkien näiden naisten keskellä. Kaikki näyttelijät suoriutuvatkin mielestäni hyvin, jokainen tuntuu osaavan laulaa ja tanssia. Musikaalin ongelma ei siis ainakaan ole roolituksessa eikä myöskään puvustuksessa; Day-Lewis nyt pyörii koko leffan ajan 60-luvulle tyypillisissä pvuissa, mutta naisten kostyymit ovat todella näyttäviä ja upeita. Ongelma piileekin ehkä siis musiikeissa. Toisin kuin Chicago-musikaalin biisit, oikein yksikään Ninen kappaleista ei samalla tavalla vakuuttanut ja ihastuttanut. Samalla kun tätä kuitenkin kirjoitan tekisi oikeastaan mieli hieman pehmentää sanomisiani, sillä toisaalta tuntuu että kenties toisen katselukerran jälkeen tai soundtrackia kuuntelemalla tämänkin musikaalin biisit jäisivät paremmin mieleen ja kuulostaisivat paremmilta. Mutta rehellisesti siis ainakaan ensimmäisellä katselu- ja kuuntelukerralla ei vakuuttanut. Toiseksi, elokuva tuntui aika hajanaiselta, mutta toisaalta tarina onkin vain Guidon keski-iän kriisin seuraamista ja ehkä siksi leffassa tunnutaankin poukkoilevan vähän joka suuntaan Guidon mukana. Lisäksi jäi harmittamaan monien ihanien näyttelijättärien verrattain lyhyt ruutuaika. Tuntui hieman hassulta että elokuvaa mainostetaan useilla isoilla nimillä ja loppujen lopuksi heidän osansa elokuvan kahdesta tunnista on ehkä kymmenen minuutin paikkeilla.

Kun verrataan sellaisiin musikaaleihin, joita tekee mieli katsoa heti uudestaan ja vielä uudestaan kymmeniä kertoja, ja joiden soundtrackeja kuuntelee ihan fiiliksissä useita kertoja, ei Nine omalla kohdallani tipahtanut samaan kategoriaan Chicagon, Oopperan kummituksen, RENTin ja Greasen kanssa. Uskon kyllä että Nine toimisi paljon paremmin Broadwaylla kuin leffana :)

Translation:

Another musical I watched recently was Rob Marshall's Nine. It was okay, but not nearly as engaging as Chicago for ecample. I don't really feel like watching it again any time soon.

 

♫: Queen Latifah - When You're Good to Mama

Gimme head with hair, long beautiful hair!

Ei, en ajatellut kirjoittaa omista hiuksistani tai oikeastaan muidenkaan vaan otsikko viittaa (jotkut ehkä tunnistavatkin?) musikaaliin vuodelta 1979. Kyseessähän on tietysti 60-luvun Amerikkaan ja hippielämään sijoittuva kulttiklassikko HAIR. Ja kyllähän sitä tukkaa tässä musikaalissa riittää.

Hair kertoo maaseudulta New Yorkin sykkeeseen saapuvasta Claudesta (John Savage) joka tutustuu Berger -nimisen nuoren hipin (Treat Williams) jengiin. Tämä iloisten hippien joukko viettää aikansa tanssien ja laulaen Central Parkissa, levittäen tietysti rauhan ja rakkauden sanomaa aikana, jolloin Vietnamin sota vie monet nuoret miehet rintamalle. Sinne myös Claude on matkalla, mutta ennen armeijaan menoaan hän viettää muutaman päivän tässä hippilaumassa ja yrittäen luoda yhteyden rakastamaansa naiseen Sheilaan (Beverly D'Angelo). Kun Claude sitten viimein joutuu armeijaan, yrittää Berger vielä viimeisen kerran saattaa rakastavaiset yhteen uhkarohkean suunnitelman voimin, joka päättyy traagisesti, joskin katsojalle ennalta-arvattavasti.

Everwoodin tohtori Brownin nuoruusvuodet?

Hair on happoinen hallusinaatiotrippi, kuten hippihenkeen kuuluukin. Myös Vietnam-kriittisyys näkyy ja kuuluu. Valitettavasti mulle ei ainakaan nuo biisit jääneet kovinkaan hyvin mieleen, paitsi ehkä nimikkobiisi Hair josta otsikkokin on lainattu. Musikaalin loppu oli ennalta-arvatta, mutta se ei ainakaan omalla kohdallani yhtään vähentänyt sen julmaa ironiaa ("kuten riippuvaisuuteni sinusta, Kronk" Täysin asiaan liittymättömästi lainaus Keisarin Uusista Kuvioista, koska tuo nyt vaan kuuluu tuon julman ironian jatkoksi :D) ja surullisuutta. Lopusta tuli itseasiassa hieman mieleen eräs toinen elokuva, Poika raidallisessa pyjamassa, jonka loppu jäi myös kummittelemaan mieleen samalla tavalla. Olen tyytyväinen että sain viimein katsottua tämän klassikon, mutta ei se silti omien suosikkimusikaalien joukkoon päässyt.

Translation:

I finally saw the film version of the cult musical Hair, starring John Savage, Treat Williams and Beverly D'Angelo. I'm glad I watched it but honestly, it didn't make it into my top 5 favorite musicals. Nevertheless, I think if you're into musicals then you ought to see this. And the ending's quite sad.

And all that jazz.

Tänään pidimme tyttöporukalla leffaillan ja katsoimme mahtavan Chicago -musikaalin. Yhtä lukuunottamatta meistä kaikki oli kylläkin nähnyt leffan ennenkin, mutta musikaalit ovat mielestäni siinäkin mielessä hyviä että niitä voi katsoa aina uudestaan ja uudestaan. Itsekin olen katsonut esimerkiksi Greasen ja Moulin Rougen yhteensä varmasti vähintään 50 kertaa enkä ole vieläkään kyllästynyt :) Yksi haaveistani olisi päästä katsomaan joku hyvä musikaali esimerkiksi Broadwaylle, tai ylipäänsä livenä teatteriin. Tampereellahan vissiin pyörisi juurikin Chicago -musikaali joka houkuttaisi kyllä ihan hirveästi...

Chicago siis sijoittuu 1920-luvulle ja kertoo menestyksekkäästä show-tähti Velma Kellysta (Catherine Zeta-Jones) ja tähdeksi haluavasta Roxie Hartista (Renee Zellweger), jotka molemmat päätyvät naisvankilaan tapettuaan miehensä ja siskonsa (Velma) tai rakastettunsa (Roxie). Nämä kieroilevat naiset pitävät kuitenkin kynsin ja hampain kiinni 15 minuutistaan kuuluisuudessa kaltereidenkin takaa ja kieroista kieroimman asianajajan Billy Flynnin (Richard Gere) avulla yrittävät keplotella itseään vapaaksi. Queen Latifah näyttelee auktoriteettista vankilanjohtajaa Matron Mama Mortonia, joka kyllä pitää huolen vankilansa asukkaista - mikäli hinnasta sovitaan. Mielestäni parempia näyttelijöitä ei näihin rooleihin olisi voitukaan valita, suosikkini on ehdottomasti Catherine Zeta-Jones joka on suorastaan ilmiömäinen roolissaan, uhkuen seksikkyyttä ja itsevarmuutta.

Rakastan tämäkin musikaalin kappaleita, en toki kaikkia, mutta hyvin monia. Ehdoton suosikkikohtaukseni ja -kappaleeni Chicagossa on kuitenkin Cell Block Tango. Kappale saa aikaan kylmät väreet sillä se on jotenkin niin täynnä tunnetta ja asennetta. Naisryhmästä lähtee jostain mielettömän syvältä se ääni jolla kertosäe lauletaan. Voin vain yrittää kuvitella millainen spektaakkeli tämä kohtaus olisi jossain Broadwaylla!

Puhuimmekin jo tyttöjen kanssa että otamme tavaksi nämä musikaali-illat. Jo mainitut Grease ja Moulin Rouge löytyvät ainakin listalta, samoin Rent, Sound of Music ja The Phantom of the Opera. Itse olen kyllä suuri musikaalien ystävä, löytyykö muita? :)

♫: Chicago Soundtrack

525 600 minutes.

Katsoin tänään toistamiseen erinomaisen musikaalin nimeltä RENT. Kertoo New Yorkissa asuvista, boheemia elämää viettävistä nuorista ihmisistä, jotka kärsivät niin rahan puutteesta kuin esimerkiksi huumeriippuvaisuuksista. Myös AIDS on suuri varjo monen elämässä. Synkistä aihealueista huolimatta musikaali on täynnä elämäniloa ja rakkautta. Musiikit ovat mukaansa tempaavia eivätkä muuten mitään Moulin Rouge väännöksiä ns. oikeista biiseistä, vaan kaikki biisit ovat tehty ihan tätä musikaalia varten ja vievät tarinaa eteenpäin konkreettisesti. Eikä siis sillä ettenkö pitäisi Moulin Rougesta, rakastan Moulin Rougea. Suosittelen katsomaan jos musikaalit yhtään nappaa (sekä RENTin että Moulin Rougen).

Elokuvan avausbiisi Seasons of Love on jotain uskomatonta. R-a-k-a-s-t-a-n. Enjoy!

♫: RENT Cast - Seasons of Love