The Girl With The Dragon Tattoo

Yksi suosikkiohjaajistani David Fincher otti ja tekaisi omannäköisensä version ruotsalaisen kirjailija Stieg Larsonin Miehet jotka vihaavat naisia -kirjasta ja samannimisestä, vuonna 2009 ilmestyneestä ruotsalaiselokuvasta. Sinänsä en ymmärrä mitä järkeä on remakessa, joka ei eroa juurikaan alkuperäisestä kielenvaihdosta ja näyttelijöitä lukuunottamatta. Kun otetaan vielä huomioon että alkuperäisversiota ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa vanhaksi, tuntuu remaken teko suoraan sanottuna turhalta. Ensimmäinen ajatukseni leffasta oli, että olisivat voineet sitten edes sovittaa tapahtumat vaikka sinne jenkkilään, jotta oltaisiin saatu jotain etäisyyttä alkuperäiseen elokuvaan. Oli nimittäin jokseenkin huvittavaa, että jenkkiläiset näyttelijät näyttelevät ruotsalaisia hahmoja ja puhuvat englantia jonkinlaisella ruotsalaisella aksentilla...

Tykästyin kuitenkin elokuvaan todella paljon, vaikka alun paasauksesta voikin varmasti saada päinvastaisen käsityksen. Fincher onnistui kuin onnistuikin tekemään elokuvasta omannäköisensä ja pidin nimenomaan hänen kolkosta tyylistään. Kylmää metallia ja harmaan ja mustan sävyjä korostamaan lätkäistiin vielä Trent Reznorin ja Atticus Rossin elokuvaan säveltämä kolkkoja metallisoundeja sisältävä musiikki ja kylmät väreet olivat taattuja. Daniel Craig oli huomattavasti hotimpi Mikael Blomkvist kuin edeltäjänsä ja rehellisesti sanottuna pidin myös Rooney Marasta Lisbeth Salanderina enemmän kuin Noomi Rapacesta. Rakastuin Rooneyn lookkiin joka oli mielestäni enemmän tyyliä "katutaistelija" kuin Lisbethin tyyli ruotsalaisleffoissa oli.

Niille, jotka eivät vielä tiedä mitään Millenium-trilogiasta eikä The Girl With the Dragon Tattoo-leffasta, elokuvan juoni lyhykäisyydessään: Maineensa ja uskottavuutensa menettänyt journalisti Mikale Blomkvist saa työtarjouksen rikkaalta eläköityneeltä liikemieheltä, Henrik Vangerilta. Blomkvistin tehtävänä on selvittää mitä tapahtui miehen veljentyttärelle Harrietille yli 20 vuotta sitten. Epäiltyjen listalla on koko Vangerien suku, jotka kaikki olivat paikalla suvun omistamalla saarella kun Harriet katosi. Avukseen Blomkvist saa omalaatuisen hakkerin, Lisbeth Salanderin, jolla on synkkä menneisyys.

Lyhyenä yhteenvetona voin sanoa, että vaikka alkuperäinen elokuva oli muistaakseni hieman jännittävämpi (saattoi toki johtua myös siitä että katsoin sitä yksin ja pimeässä huoneessa; sykkeeni nostattamiseksi ei siis tarvita paljoa :D), pidin kokonaisuudessaan itseasiassa enemmän tästä jenkkiversiosta. Toivon vain, että jos The Girl With the Dragon Tattoo saa jatkoa esikuvansa mukaan, ottaa Fincher myös jatko-osat harteilleen ja tekee niistä toivottavasti paljon paremmat kuin alkuperäiset jatko-osat. En nimittäin tykkää yhtään niistä alkuperäisistä jatko-osista, ne on niin tylsiä!! Mutta joo, suosittelen ehdottomasti tätä jenkkiversiota!

La piel que habito / Iho jossa elän

Hupsista, kaikenlaiset kiireet (lue: kandi + muut opiskeluun liittyvät scheisset) ovat näköjään aiheuttaneet täysin vahingossa useamman viikon bloggaustauon! En ole edes kovin intensiivisesti ehtinyt lukemaan seuraamiani blogeja, saati kommentoimaan kiinnostavia postauksia. Kirjoitusaiheitakin olisi ollut useampaankin postaukseen, arvatkaa vain muistanko enää niitä kaikkia... Mutta tosiaan pahoittelut tästä hiljaisuudesta, koitan päästä takaisin kärryille pikkuhiljaa :)

Kävin katsomassa Pedro Almodóvarin kiinnostavalta vaikuttavan LA PIEL QUE HABITO, eli suomeksi Iho jossa elän, elokuvan itseasiassa jo lokakuussa aika pian Driven näkemisen jälkeen. Jep, tulee tämä postaus siis hiiiieman jälkijunassa, mutta tulkoon.

Robert Ledgard (Antonio Banderas) on menestyvä plastiikkakirurgi, joka harjoittaa sekä kokeellista tutkimusta että ei-niin-virallisia leikkausoperaatioita kartanonsa kellarista löytyvässä laboratoriossa ja leikkaussalissa. Perhe-elämän puolella komea lääkäri on kuitenkin saanut kokea kovia; vaimo kärsi erittäin pahoja palovammoja autokolarissa ja tytär traumatisoitui äidin onnettomuudesta eikä koskaan palannut entiselleen. Vaimonsa onnettomuuden riivaamana Robert alkaa kehitellä synteettistä ihoa, joka kestäisi kaikki vahingot ja vauriot - myös palovammat. Koekaniinina Robertilla on häikäisevän kaunis, mutta mysteerinen Vera (Elena Anaya), jota hän pitää lukittuna kartanoonsa. Mutta kuka Vera oikein on? Mikä on hänen suhteensa Robertiin? Vastauksia en tietenkään paljasta, mutta sen verran sanon, että vastaukset voivat tulla aikamoisena yllätyksenä/järkytyksenä/jopa shokkina.

Olen pitänyt kaikista näkemistäni Almodóvarin elokuvista. Pidän siitä miten rohkeita ja epätavanomaisia ne ovat, ja kuitenkin ne tuntuvat kertovan aivan tavallisista ihmisistä tavallisessa ympäristössä. Yleensä kukaan elokuvan hahmoista ei nouse pinnalle selkeästi "hyviksenä" eikä "pahiksena", vaan katsoja tuntee vuoroin sympatiaa ja vuoroin inhoa samaa hahmoa kohtaan. Mutta niinhän se oikeassakin elämässä useimmiten menee, ei kukaan ole pelkästään "hyvä" eikä pelkästään "paha". Almodóvarin elokuvissa on myös aina ollut jotain hieman kieroutunutta, ja en voi väittää ettenkö olisi juuri sellainen ihminen johon kierous puree (nimim. sarjamurhaajat on superkiehtovia <3). Ja ennen kuin kirjoitan seuraavan kommenttini La piel que habito -elokuvasta, täytyy mainita että minä pidin kyllä kyseisestä elokuvasta! Joten älkää ymmärtäkö väärin kun sanon, että La piel que habito oli todella kieroutunut ja sairas jopa Almodóvarin mittapuulla! Minun sanomanani tämä ei todellakaan ole mikään negatiivinen kommentti, ymmärrän kyllä että jollekin elokuva saattaa olla hieman liikaa. Itse siis kyllä pidin, kieroudesta ja sairaudesta huolimatta.

En ole kyllä ikinä erityisemmin lämmennyt Antonio Banderakselle (paitsi ehkä iiihan pikkiriikkisen Zorrona, shh :D), mutta mies sopi tähän rooliin kuin nakutettu. Onhan hän kuitenkin aika komea ja erittäin karismaattinen, ja jollain tapaa myös hieman pelottava. Myös tämä hahmo on juuri sellainen "hyvä pahis" tai "paha hyvis", kummin päin asiaa nyt haluaakin tarkastella. Veraa näytellyt Elena Anaya oli todellakin häikäisevä, uskomattoman kaunis ja suorastaan salpasi hengityksen isoilla ruskeilla silmillään ilmestyessään kuvaan koko valkokankaan mitalla. 

Suosittelen kyllä tätä elokuvaa mikäli Almodóvarin visio miellyttää etkä hätkähdä liikaa kieroutuneita ihmismieliä ja yksityiskohtaisia kuvia. Tämä leffa saattaa hyvinkin löytää tiensä leffahyllyyni jossain vaiheessa.

 

kuvat: allmoviephoto.com

Drive

Kävin katsomassa ylistetyn DRIVE -elokuvan itseasiassa jo viikko sitten perjantaina, ja kirjoittaakin siitä on pitänyt, mutta tuntuu että aika on melko kortilla blogin kirjoittamisen suhteen - pahoittelut siis pitkistä radiohiljaisuuksista ja harvoista kirjoituksista. Ajan puutteen lisäksi Drivesta tuntuu olevan jokseenkin vaikea kirjoittaa, elokuvan aikaansaamaa tunnetta on vaikea pukea sanoiksi!

Niille, jotka eivät vielä tiedä, Drive kertoo Ryan Goslingin näyttelemästä nimettömästä Ajajasta /The Driver, joka työskentelee päivisin autokorjaamolla ja tekee keikkaluonteisesti stunttiajajan hommia elokuviin. Öisin tämä hiljainen ja salaperäinen yksinäinen susi taas ajaa pakoautoa kenelle tahansa sitä tarvitsevalle tiettyjen ehtojen puitteissa, hän esimerkiksi odottaa "asiakkaitaan" vain viiden minuutin ajan. Eräänä päivänä ruokakaupan parkkipaikalla hän tutustuu naapurissa asuvaan Ireneen (Carey Mulligan) ja tämän poikaan Benicioon (Kaden Leos) ja kolmikon välille syntyy lyhyessä ajassa herkkä, mutta samalla vahva suhde, jonka uhkaa rikkoa Irenen aviomiehen Standardin (Oscar Isaac) vapautuminen vankilasta. Ajaja saa kuitenkin selville, että Standardilla on suuria velkoja, joiden kuittaamiseksi tämän pitäisi ryöstää eräs panttilainaamo. Ajaja suostuukin auttamaan Standardia Irenen ja Benicion vuoksi, mutta keikka menee pahasti pieleen ja pian hän huomaa että hänenkin perässään on palkkatappajia. Suojellakseen Ireneä ja poikaa Ajajan täytyy rikkoa omia sääntöjään ja selvittää kenelle Standard oli velkaa ja miksi ryöstö meni pieleen.

Drive ei ollut lainkaan sellainen kuin odotin sen olevan. En tosin osaa oikein selittää mitä odotinkaan sen olevan, mutta joka tapauksessa se oli erilainen. Ja tarkoitan tämän kaikkein positiivisemmalla tavalla! Ensin elokuvan osittainen kasarimaisuus, kuten neonpinkit alkutekstit ja Kavinskyn Nightcall -syntikkapoppi hieman huvittivat, mutta jo pian tyylin omaksui tärkeäksi osaksi koko elokuvan fiilistä. Eikä sillä, elokuvateatterin äänentoistossa kaikki leffan biisit saivat aikaan mielettömiä eargasmeja ja musiikit olivatkin se ensimmäinen asia johon Drivessa rakastuin. Heti elokuvan katselun jälkeen Collegen ja Electric Youthin yhteistyökappale A Real Hero -biisi soikin loppuillan lähes tulkoon repeatilla, vuorotellen vain edellämainitun Nightcall'n ja Desiren Under Your Spell'n kanssa. Elokuvan ohjaaja Nicolas Winding Refn on kuvaillut juuri A Real Hero -biisiä elokuvan tarinan kannalta erittäin kuvailevaksi kappaleeksi.

Elokuvan raakuus tuli minulle myös ihan täytenä yllätyksenä. En kylläkään yleensä hätkähdä kovin helposti, en vain osannut lainkaan odottaa sellaista tältä elokuvalta. Toisaalta Drivessa raakuuskin korostui entisestään, koska muuten elokuvan tahti ja yleinen tunnelma oli välillä suorastaan unettavan rauhallinen ja hiljainen. Niinpä kun kohtauksessa yhtäkkiä laukeaakin ase, saa se suorastaan hyppäämään ilmaan. Elokuvassa olikin siis hienosti käytetty tehokeinona hiljaisuuden ja herkkyyden sekä kovien äänien ja raakuuden kontrastia. Kiinnitin myös huomiota siihen, että elokuvassa oli todella upeasti leikitty valoilla ja varjoilla!

Driven tarina on kaikessa raakuudessaankin hyvin kaunis rakkaustarina ja Ajajan hahmo ihmeen rakastettava, vaikka hänestä ei oikeastaan mitään katsojalle paljastetakaan. Pieniä viittauksia tämän menneisyyteen tarjoillaan, mutta niitä ei selitetä eikä niihin syvennytä sen kummemmin, mikä olikin hieman omituista. Ryan Gosling on kuitenkin ilmiömäisen cool roolissaan ja vaikka olenkin aina pitänyt Ryanista, sai tämä rooli minut oikeasti arvostamaan tätä Hollywoodin jonkinlaisen outona lintuna tunnettua näyttelijää. Toivon todella että Ryania nähdään vielä paljon valkokankailla, luin nimittäin joku aika sitten jostain sellaisen huhun että Ryan ehkä aikoisi jättää näyttelemisen?!

Kuten jo alussa sanoinkin, Driven jälkeen jättämiä tuntemuksia on hirveän vaikea pukea sanoiksi. Kun lähdin viikko sitten perjantaina elokuvateatterista oloni oli jokseenkin hämmentynyt, olin kyllä pitänyt elokuvasta mutta en oikein tiennyt silti mitä sanoa tai mitä ajatella. Minulle Drive olikin ehdottomasti sellainen elokuva, johon rakastuin todenteolla vasta pari päivää sen näkemisen jälkeen kun olin saanut hieman hautoa sitä päässäni. Nyt voin suositella sitä vuolaasti aivan kaikille, sillä Drive todellakin on yksi tämän vuoden parhaimmista elokuvista ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, virkistävän erilainen Hollywood toimintaelokuva. Ehkä miljoona asiaa jäi sanomatta, mutta menkää katsomaan elokuva niin ehkä ymmärrätte itsekin miksi Drivea on kehuttu niin paljon.

Kuvat allmoviephoto.com

PS. Käykää osallistumassa My movie blogin ihanaan Leijonakuningas-arvontaan! ;)

♫: College ft. Electric Youth - A Real Hero

I want to be French

Aina silloin tällöin toivon että voisin olla ranskalainen. Ranskan kieli on niin ihana ja toivoisin edes osaavani puhua sitä sujuvasti, mutta se on jäänyt vain yritykseen. Ranskankielisiä elokuvia tulee katsottua harmittavan harvoin, mutta viime viikolla katsoin aivan sattumalta peräkkäisinä päivinä kaksi ranskalaista elokuvaa. Ja voi että miten raikkaita ne olivat Hollywood-tekeleiden vastapainoksi!

LOVE CRIME (CRIME D'AMOUR)

Love Crime kertoo nuoresta assistenttina työskentelevästä Isabellesta (Ludivine Sagnier), jonka pomo on häikäilemätön oman edun tavoittelija Christine (Kristin Scott Thomas). Christine varastaa tuon tuosta kunnian Isabellen työstä, kuvitellen että Isabelle on liian viaton ja kiltti tehdäkseen mitään Christinea vastaan. Christine ei osaa kuitenkaan arvatakaan mihin Isabelle on kykeneväinen kun hänet sivuutetaan tarpeeksi monta kertaa. Isabellen kunnianhimo ja juonittelevuus ovat vaarallinen yhdistelmä, joka pääsee valloilleen kietoen katsojan mukaan jännittävän rikoksen selvittelyyn.

Love Crime on mielenkiintoisesti rakennettu rikoselokuva, joka saa katsojan välillä epäilemään näkemäänsä, vaikka periaatteessa kaikki kerrotaankin suoraan. Pidän yleensä paljon tällaisista "täydellinen rikos" -tyylisistä tarinoista, eikä tämäkään ollut poikkeus.

Katso traileri

HEARTBREAKER (L'ARNACOEUR)

Romanttinen komedia Heartbreaker kertoo Alexista (Romain Duris), joka siskonsa ja tämän miehen avustuksella rikkoo työkseen parisuhteita. Periaatteena on, että suhteen nainen ei ole täysin tyytyväinen suhteeseensa, mutta ei ole vielä tajunnut sitä itse. Alexin tehtävänä on saada kohde tajuamaan, että tämä ansaitsee paljon parempaa. Alex tiimeineen ei ole vielä kertaakaan epäonnistunut tehtävässään, mutta seuraava toimeksianto vaikuttaa lähes mahdottomalta. Julietten (Vanessa Paradis) hääpäivä lähestyy, mutta naisen isä palkkaa Alexin hajottamaan suhteen ennen alttarille astelua. Uhkaavan vararikon pelossa Alex ottaa työn vastaan ja niin alkaa suorastaan epätoivoiselta vaikuttava yritys saada Julietten pää kääntymään, eikä Alex pelkää käyttää kaikkia tietämiään keinoja. Yhtä keinoa hän ei kuitenkaan ole tullut ennen edes ajatelleeksi, nimittäin aitoa rakkautta.

Vaikka Heartbreaker onkin aivan yhtä ennalta-arvattava kuin Hollywood-komediatkin, on siinä jotain erilaista ja raikasta, joka sai minut tykkäämään elokuvasta enemmän kuin mitä olisin luultavasti tykännyt mikäli se olisi ollut jenkkileffa tähtinään Ashton Kutcher ja Cameron Diaz tai Kate Hudson. Olkoon se sitten tuntemattomammat kasvot tai se ranskan kieli, nämä elokuvat saivat minut janoamaan lisää ranskalaisia elokuvia omaan leffahyllyyni.

Katso traileri

Voin suositella molempia elokuvia kaikille Ranskan nälkäisille ;) Niin ja vinkkejä hyvistä ranskalaisista leffoista otetaan myös vastaan! :)

♫: ZZ Top - Rough Boy

The Rite

Tällä viikolla dvd:lle ilmestyi odottamani manaus-aiheinen trilleri THE RITE ja tokihan se piti heti katsastaa. Myönnettäköön että odotukset saattoivat olla hitusen plussan puolella, ja vaikka elokuva ei sitten ehkä ihan yltänytkään parhaimmiston joukkoon, ei se omalla mittapuullani mennyt pahasti miinuksenkaan puolelle.

Colin O'Donoghue näyttelee nuorta suuntansa menettänyttä pappisseminaarin keskeyttämässä olevaa Michael Kovakia, jonka Isä Matthew (Toby  Jones) saa suostuteltua matkustamaan Roomaan. Siellä Michael osallistuisi Vatikaanin järjestämälle manauskurssille, jossa Vatikaani koittaa värvätä lisää manaajia asettumaan kirkkoihinsa ympäri maailmaa. Michael on kuitenkin erittäin skeptinen niin Jumalaa kuin Paholaistakin kohtaan, niinpä kurssin vetäjä Isä Xavier (Ciarán Hinds) lähettää Michaelin tapaamaan Anthony Hopkinsin näyttelemää manaajaa Isä Lucasia. Isä Lucas on suorittanut useita kymmeniä, jopa satoja manauksia, joskin hänellä on kirkon mielestä hieman kyseenalaiset metodit. Michael pääsee Isä Lucasin vanavedessä todistamaan erilaisia manaustapauksia, ja vaikka kaikki todisteet ovat Michaelin nenän edessä, hän kieltäytyy uskomasta näkemäänsä. Uskon siemen kuitenkin kytee Michaelin sisimmässä ja kun Isä Lucas alkaa käyttäytyä omituisesti on Michaelin löydettävä usko itsestään ja voitettava pelkonsa.

Elokuva on tosiaan yliluonnollissävytteinen trilleri eikä se (onneksi) ole kovinkaan pelottava - pystyin siis katsomaan vailla pelkoa unettomista öistä :D Toisin kuin monet muut manaaja-aiheiset elokuvat The Rite keskittyy pelottelun sijaan tutkimaan uskon menettämistä, sen horjumista ja taas löytämistä. Leffan voisi siis tietysti nähdä aikamoisena katolilaisuuden (ja ylipäänsä uskonnon) propagandana - usko pelastaa ja sitä rataa - mutta en kokenut tätä mitenkään häiritsevänä elementtinä.

Oikeasti kunnolla mielenkiintoiseksi elokuva muuttuu oikeastaan vasta loppupuolella, kiitos Anthony Hopkinsin joka taikoo itsestään esiin taas sen Hannibal Lecter-maisen psykopaatin olemuksen.  Aiemmin lähinnä tv-sarjoissa vierailevana näyttelijänä nähty Colin O'Donoghue oli ihan ok skeptisenä melkein-pappina, mutta ei ollut mitenkään erikoinen. Ainoassa naisroolissa oli Alice Braga, joka on tuttu esimerkiksi I Am Legendistä. Hänen roolihahmonsa on manauskurssille osallistuva toimittaja, joka haluaa selvittää totuuden manaajista ja manauksista, ja pääseekin ehkä lähemmäs kuin halusikaan.

Viimeinen tuomio elokuvalle on, että The Rite on melko peruskauraa mitä lajityypin leffoihin tulee, hieman kesympi. Ihan ok siis, mutta ei mikään kovin erikoinen. Ei mua kuitenkaan harmita että sen katsoin, ihan jo Hopkinsinkin takia :)

Kuvat allmoviephoto.com

Translation:

This week I also watched THE RITE, starring Anthony Hopkins, Colin O'Donoghue and Alice Braga. The movie's about a young seminar student struggling with his faith who attends an exorcism course in Rome, and while there meets Father Lucas who has performed numerous exorcisms and has rather unorthodox methods. In the end he has to either find his faith or give up and give in to the devil and all the evil in the world. The movie was okay, but nothing special. Anthony Hopkins was great though! 

'Cause this is thriller

Onpas taas omaperäinen otsikko, mutta trillereitähän tässä nyt aion hieman käsitelläkin joten...Pieni katsaus siis kolmeen trilleriin jotka olen tässä viimeisen viikon aikana katsonut. Itse pidän trillereistä todella paljon, parhaiten vielä uppoaa sellaiset psykologiset trillerit jotka onnistuvat pelästyttämään, ahdistamaan ja jäävät pitkäksi aikaa mieleen pyörimään (hyvänä esimerkkinä Black Swan). Jos leffassa on sarjamurhaajia, katson sen aivan varmasti.

POSSESSION (2009) kertoo Jessistä (Sarah Michelle Gellar), jolla on täydellinen elämä. Ihana aviomies Ryan (Michael Landes), joka järjestää vaimolleen romanttisia yllätyksiä; hyvä työpaikka asianajajana ja kaunis koti. Pariskunnan elämää varjostaa vain aviomiehen hulttioveli Roman (Lee Pace), joka asustaa vankilasta päästyään heidän luonaan. Roman huokuu uhkaavuutta ja Jess ei tunne oloaan turvalliseksi miehen asuessa saman katon alla, mutta Ryan ei raaski heittää veljeään pihallekaan. Eräänä sateisena iltana sattuu onnettomuus, jossa osallisena ovat molemmat veljekset. Onnettomuuden johdosta he joutuvat molemmat koomaan, josta vain Roman herää. Herättyään mies väittää olevansa Ryan ja hän tietääkin asioita joita vain Ryan voisi tietää eikä Jess tiedä enää mitä uskoa; onko mahdollista että hänen miehensä sielu on siirtynyt veljen ruumiiseen ja voiko Jess koskaan todella luottaa mieheen, joka on hänen aviomiehensä rikollinen veli? 

Elokuva johdattelee katsojaa epäuskosta epävarmaan luottamukseen ja lopulta paljastaa totuuden, jonka katsoja on oikeastaan koko ajan tiennyt. Juoneltaan leffa ei siis ollut yllätyksellinen. Vaikka pidänkin Sarah Michelle Gellarista todella paljon, ei tämä rooli tuonut hänelle mitään uutta, samanlainen kuin on nähty vaikkapa Kaunassa tai The Returnissa. Lee Pacesta sen sijaan tykkäsin tässä roolissa. Olen tottunut näkemään miehen Pushing Daisies -sarjassa, jossa mies on ylisuloinen, joten oli positiivista nähdä miten hyvin mies pystyi uskottavasti esittämään myös erittäin uhkaavaa ja vaarallistakin hahmoa.

THE ALPHABET KILLER (2008) perustuu tositapahtumiin, New Yorkin Rochesterissa sattuneisiin murhiin 1970-luvun alussa. Murhat noudattivat kaavaa, jossa uhrien etu- ja sukunimet alkoivat samalla kirjaimella. Elokuvassa ensimmäistä murhaa tutkii Megan Paige (Eliza Dushku), mutta kun tutkinta ei edisty hänen käsketään lopettaa. Megan on kuitenkin uppoutunut liian syvälle tutkimuksiinsa ja hänelle puhkeaa aikuisiän skitsofrenia, jonka vuoksi hänet suljetaan sairaalahoitoon. Kaksi vuotta ensimmäisen murhan jälkeen poliisi saa tutkittavakseen samanlaisen murhan ja Megan tajuaa heti, että tekijä on sama. Hän saa päällikkönsä (Cary Elwes) suostuteltua päästämään hänet mukaan tutkimuksiin sen nojalla, että hänen sairautensa on lääkityksen alaisena. Pian Megan kuitenkin joutuu huomaamaan, että vanhat aaveet ovat palanneet kummittelemaan häntä ja hänen täytyykin selvittää murhaaja ennen kuin hänen sairautensa saa hänestä yliotteen.

Tositapahtumiin perustuvat sarjamurhaajaleffat on niin mun juttu. Aakkosmurhaajaa ei tosielämässä koskaan saatu kiinni ja elokuvassakin tappaja pääsee karkuun, vaikka Megan löytääkin syyllisen. Mielestäni oli ihan mielenkiintoinen ratkaisu tuoda elokuvaan skitsofreniaa sairastava poliisietsivä ja Eliza Dushku näyttelee piinattua etsivää tunteella. En kuitenkaan sanoisi että elokuva mikään kymppi olisi ollut, ihan viihdyttävä kuitenkin.

13 - Thirteen (2010) oli aika yllättävä. Takakannen teksti ei valottanut juonta oikeastaan ollenkaan: "ihmismielen pimeimpiin syövereihin sukeltava trilleri" jossa leikitään ihmishengillä - okei. Näyttelijät kuitenkin vaikuttivat lupaavilta: Jason Statham, Sam Riley, Mickey Rourke, Michael Shannon ja Alexander Skarsgård. Sam Riley näyttelee nuorta Vinceä, joka rahantarpeessaan varastaa kuolleen miehen identiteetin kuultuaan aiemmin että miehelle olisi luvassa suuri summa rahaa. Varastamastaan kirjekuoresta Vince löytää salaperäisiä vihjeitä, joita seuraamalla hän lopulta päätyy suureen kartanoon. Häntä vastassa on varakkaita pukumiehiä, jotka kyllä huomaavat heti ettei Vince ole se, keneksi hän on tekeytynyt, mutta enää ei voi perääntyä. Vince lykätään rinkiin parinkymmenen muun miehen kanssa, heille jaetaan aseet ja jokaiselle yksi luoti. Tässä vaiheessa katsojalle selviää melkoisen kammottava totuus: miehet pakotetaan pelaamaan venäläistä rulettia oman ja muiden hengen kanssa rahamiesten lyödessä vetoa kunkin ampujan puolesta. Ideahan on varsin yksinkertainen, se joka seisoo ainoana hengissä pelin päätyttyä voittaa.

13 on Géla Babluanin ohjaama ja käsikirjoittama amerikkalaisversio saman miehen alkuperäisestä ranskalaisesta elokuvasta 13 - Tzameti. Leffa on aika raaka, suorasukainen ja järkyttävä. Uhkapelaaminen viedään todellakin toiselle tasolle. Elokuvan henkilöhahmot jäävät mielestäni kaikki aika pintapuolisiksi, Vincen lisäksi vain kahden muun pelaajaksi joutuneen historiaa valoitetaan. Uhkapelaajat ovat kylmiä ja laskelmoivia, samoin pelin vetäjät. Elokuvassa on selkeästi haettu vähäeleisyyttä ja -sanaisuutta, pelaajien ahdinko tulee esille ihan ilman sanojakin. Tuntuu että jotakin elokuvasta jäi kuitenkin puuttumaan, koska olisin voinut kuvitella tällaisen aihepiirin elokuvan jäävän mieleen kummittelemaan vahvemmin.

♫: Iggy Pop - I'm sick of you

Hey there little red ridin' hood, you sure are lookin' good

Seuraa viikon ilmainen leffavinkki, ja samalla ehkä pieni guilty pleasure tunnustus. Torstaisin Nelonen näyttää toimintaleffoja ja tällä viikolla vuorossa on Bruce Willisin ja Sarah Jessica Parkerin tähdittämä STRIKING DISTANCE eli suomeksi erittäin tönkösti "käännetty" JOKIKYTTÄ. 

Willis on Tom Hardy, murharyhmän etsivä joka syytettyään toista poliisia murhasta joutuu alennetuksi jokikytäksi.  Ja aivan kuin alennetuksi tulemisen nöyryytys ei olisi tarpeeksi, Hardyn uusi työpari on nainen. Jo Christman (Parker) on koko uransa ajan joutunut taistelemaan ansaitakseen kunnioitusta miesvaltaisessa ammatissa ja ottaa pienimmätkin työtehtävät hyvin tosissaan. Kaksi vuotta alennetuksi tulemisensa jälkeen Hardy saa vastaansa sarjamurhaajan, jonka hän uskoo olevan sama joka tappoi Hardyn poliisi-isän. Hänen epäilyksensä vain vahvistuvat kun murhaajan uhrit ovat kaikki Hardylle tuttuja naisia. Niinpä Hardy päättää aloittaa omat, jokseenkin laittomat tutkimukset napatakseen murhaajan - joka saattaa olla lähempänä kuin Hardy osasi ajatellakaan.

Olen valehtelematta nähnyt Jokikytän kymmeniä kertoja, se oli yksi suosikkielokuvistani kun olin hyvin nuori. Leffa on vuodelta 1993 ja meiltä löytyi kotoa vhs, jota katselin todella usein kun olin yksin kotona - alle 10-vuotiaana :D Laitoin sen lähes tulkoon aina pyörimään ollessani yksin kotona koulun jälkeen enkä kyllä muista pelänneeni vaikka kyseessä on kuitenkin toimintatrilleri. Katsoin tätä myös iskäni kanssa ja pidimme (pidämme edelleen!) molemmat varsinkin leffassa soineesta Sam the Sham and the Pharaosin Little Red Ridin' Hood -biisistä. Vaikka olen siis leffan nähnyt monia monia kertoja ja muistankin sen aika hyvin (viime katselukerrasta on kyllä jo hetki), jaksan katsoa sen aina uudestaan. Eikä leffa sinänsä mikään maailman paras ole, yhtä hyviä ja varmasti paljon parempiakin trillereitä on tehty, eikä se oikeastaan tarjoile mitään uutta, mutta jokin siinä vain viehättää. Ehkä oma tykkäilyni liittyy suurimmaksi osaksi sitten siihen, että leffa oli varmasti ensimmäinen genrensä edustaja jonka koskaan näin ja ehkä 8-10 vuotiasta minääni on helppo miellyttää. Takuuvarma guilty pleasure anyway :)

Tajusin juuri, että tykkään oikeastaan todella paljon Bruce Willisistä :D Mieleeni ei tule äkkiseltään yhtään Willisin elokuvaa, josta en olisi edes jollain asteella tykännyt. Toki mies tekee jokseenkin hmm, yksipuolisia elokuvia, mutta herra sopii vain niin pirun hyvin toimintasankareiden rooleihin. Joten jos siellä ruudun toisella puolella on muita Bruce Willis tykkääjiä, tai jos tykkäät murhamysteereistä ja toiminnasta, kannattaa tsekata Jokikyttä huomenna torstaina Neloselta klo 22! ;)

Translation:

Ony of my sort of "guilty pleasure" films is Striking Distance. The film stars Bruce Willis as ex-homicide detective Tom Hardy who has been demoted to river police due to his allegations against another cop. Then bodies start to pile up, women familiar to Hardy, and he is convinced that the person committing these murders is the same one who murdered his father. So he begins his own, illegal, investigations with his new partner played by Sarah Jessica Parker in order to find the killer - who might be closer than he thinks. I first saw this movie when I was something like 8-10 years old, I used to watch it on VHS when I was home alone after school :D For some reason I really really liked it, and I still do!

Black Swan

On upeaa kun elokuvat täyttävät niille asetetut odotukset. Sitäkin upeampaa on, kun jokin elokuva ylittää niille asetetut korkeat odotukset kirkkaasti. Darren Aronofskyn ylistetty Black Swan teki juuri näin, ainakin omalla kohdallani. Palasin juuri kotiin elokuvateatterista, ja vaikka kello lähentelee jo puolta yötä on aivan pakko purkaa näitä fiiliksiä heti.

Black Swanista on kirjoitettu ja puhuttu jo niin paljon, että on ihme jos joku ei jo tiedä mistä elokuva kertoo. Mielelläni itseasiassa jättäisinkin elokuvan juonikuvioiden kertaamisen hyvin vähälle, sillä tämä on juuri yksi niistä elokuvista joita ei kannattaisi spoilata etukäteen. Parempi kun tietää mahdollisimman vähän tulevista käänteistä. Lyhykäisyydessään, spoilaamatta yhtään mitään, elokuva kuitenkin kertoo balettitanssija Ninasta, (Natalie Portman) joka havittelee Joutsenkuningattaren roolia Joutsenlampi baletissa.  Rooli on haastava, sillä saman tanssijan täytyy tanssia sekä valkoisen että mustan joutsenen roolit. Ninalle täydellisyys on pakkomielle, mutta baletin ohjaaja Leroy (Vincent Cassell) ei hae pelkästään teknistä täydellisyyttä pääosan tanssijaltaan vaan Ninan täytyisi osata heittäytyä rooliinsa. Elokuva seuraakin Ninan henkistä kamppailua kontrollin säilyttämisen ja sen menettämisen välillä. Elokuva kuitenkin tarkastelee tätä hieman yliluonnollisesta näkökulmasta.

Elokuvasta olisi niin paljon sanottavaa, en tiedä mistä aloittaa! Kaikkia ajatuksia en edes viitsi kirjoittaa,  sillä koitan olla spoilaamatta elokuvaa liikaa. Ensinnäkin, ymmärrän täysin miksi Natalie Portman voitti roolistaan Oscarin. Vau. Aivan mieletön roolisuoritus. Portman muokkautui upeasti Ninan eri tunnetiloihin ja välitti ne käsinkosketeltavasti katsojalle. Upeinta Portmanin suorituksessa oli kuitenkin muuntautuminen Mustaksi Joutseneksi, oli vaikuttavaa kuinka voimakkaasti hänen katseestaan ja pienen pienistäkin eleistä huokui Black Swan. Toiseksi, rakastin sitä kuinka taitavasti elokuva oli tehty niin että katsojallakin oli lähestulkoon koko ajan tietämätön olo siitä, mikä on totta ja mikä ei. Leffa oli täynnä yllättäviä kohtauksia, jotka saivat nytkähtämään tai kiemurtelemaan epämukavasti teatterin tuolissa. Ja jälleen kerran Aronofskyn elokuvassa säveltäjä Clint Mansell oli onnistunut luomaan musiikillaan uskomattoman tiiviin ja otteessaan pitelevän tunnelman. Darren & Clint - a match made in heaven ♥ Elokuvan äänimaailma oli muutenkin mielestäni onnistunut, siinä oli selkeästi panostettu yksityiskohtiin.

Luulin, että The Fountain oli parasta, mitä Aronofsky tulisi koskaan tekemään (selvennykseksi mainittakoon siis että The Fountain on ainakin tähän asti keikkunut ykkössijalla lempileffoissani), mutta nähtyäni Black Swanin, joudun nähtävästi pyörtämään ajatukseni. Aronofsky ei ole vielä kertaakaan onnistunut pettämään elokuvillaan, mutta pelkään hieman että Black Swania on vaikea enää ylittää. Toisaalta, taisin luulla samoin The Fountainin kohdalla, joten never say never -sanonta taitaa sopia osuvasti tähän. Black Swan teki kyllä minuun lähtemättömän vaikutuksen ja pakko myöntää että tunteet olivat hyvin pinnassa kun lopputekstit lähtivät pyörimään. Tuntuu etten mitenkään pysty ilmaisemaan sanallisesti sitä, miten paljon elokuvasta pidin ja millaisen vaikutuksen se minuun teki ilman että kuulostan itseäni toistavalta papukaijalta. Kuten kävi aiemmin Requiem for a Dreamin ja jo mainitun The Fountainin kanssa, myös Black Swan tuntuu jäävän kummittelemaan mieleeni pidemmäksikin aikaa - se on aina hyvän elokuvan merkki.

Kuvat: Google

Translation:

I was finally able to go and see the much anticipated Black Swan by my favorite director Darren Aronofsky. I had such high expectations for this film and to my surprise Black Swan actually managed to top all those expectations. It was an amazing, brilliantly made and extremely suspenseful movie that seriously blew my mind. I recommend it whole-heartedly.

 

♫: -

Passengers

Shine a Lightin ohella tuli katsottua myös vuoden 2008 trilleri Passengers, jota tähditti Anne Hathaway (ei kyllä meinaa häntä tunnistaa edes tuosta leffan mainoskuvasta, joku valopää taas hieman photoshopannut) ja Patrick Wilson. Lyhykäisyydessään elokuva kertoo psykologi Claire Summersista (Hathaway) joka on saanut potilaikseen pienen ryhmän lento-onnettomuudesta selvinneitä. Jokainen potilaista muistaa onnettomuuden hieman eritavalla, kunnes pikkuhiljaa he alkavat muistaa jonkinlaisen räjähdyksen lentokoneessa. Lentoyhtiön tyyppi (David Morse) kiistää kuitenkin jyrkästi että onnettomuuden syynä olisi ollut mikään muu kuin lentäjän virhearvio. Claire ei kuitenkaan usko selityksiä. Yrittääkö lentoyhtiö salailla oikeita tapahtumia? Yksi potilaista (Wilson) suhtautuu myös onnettomuuteen hyvin erikoisella tavalla, mikä saa Clairen hämilleen.

Elokuva etenee melko hitaasti, tunnin katsomisen jälkeen aloin jo ihmettelemään että eikö tässä pitäisi kohta alkaa tapahtumaan jo jotain, leffa kun kestää kokonaisuudessaan vain puolitoista tuntia. Lisäksi olin saanut dvd:n takakansitekstistä jotenkin aivan erilaisen kuvan elokuvasta, joten sekin tietysti ihmetytti leffaa katsoessa. Elokuvan ensimmäinen tunti olikin oikeastaan vain Hathawayn ja Wilsonin roolihahmojen suhteen kehittymistä. Pieniä vihjeitä tulevasta lopusta tietysti annettiin silloin tällöin, mutta vasta viimeisen puolen tunnin aikana elokuva saa tarvitsemaansa potkua kun Clairella alkaa selvitä karmea totuus onnettomuudesta. Osasin jo hieman arvailla loppuratkaisua, tosin onnistui siinä silti olemaan pieni yllätysmomentti. Hathaway tekee perushyvän roolisuorituksen, Wilsonista ei ole oikein sanottavaa. Kokonaisuudessaan Passengers ei ollut kovinkaan erikoinen elokuva, mielestäni siitä olisi voinut saada paremmankin.

Translation:

The thriller Passengers, starring Anne Hathaway and Patrick Wilson, didn't live up to my expectations. I half-guessed the ending halfway through the movie, but gotta give some credits for still preserving one surprise moment.

♫: The Rolling Stones - Angie

Splice

Hyvää itsenäisyyspäivää vain kaikille, vaikkakin vuorokauden myöhässä. Eilen vietin oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla itsenäisyyspäivää, minulle kyseinen päivä kaikessa merkittävyydessäänkin on aina ollut vain yksi päivä muiden joukossa, hyvällä tuurilla ylimääräinen vapaapäivä. Linnan juhlatkaan eivät ole minua jaksaneet kiinnostaa muuta kuin silloin kun vieraana oli vaikkapa Tarja Turunen tai Ville Valo. En suoraan sanottuna ole voinut käsittää kuinka joku jaksaa tuijottaa about viisi tuntia kuinka pressa kättelee ihmisiä! Eilen kuitenkin tein henkilökohtaista historiaa kun ystäväni oli järjestänyt oman "itsenäisyyspäivän vastaanoton" tarjoten kaiken maailman herkkuja ja katsoimme porukalla Linnan juhlat alusta loppuun. Ja hei, rehellisesti sanottuna yllätyin kun ei se kättely kestänytkään ihan viittä tuntia ;) Muutamia ihan nättejä mekkojakin siellä vilahteli, tosin parhaimman (eikä välttämättä sen positiivisemman) reaktion  porukassa aiheutti erään nimeltä mainitsemattoman naishenkilön hieman liian avonainen kaula-aukko...Mutta hauskaa meillä tosiaan oli, ehkäpä ensi vuonna uudestaan!

Odottelen joululomaa jo aivan liian innoissani, ihanaa päästä rentoutumaan kaikesta yliopistohumusta ja stressistä! Aion katsoa elokuvia ja rästiin jääneitä tv-sarjoja, pelata lautapelejä ja telmiä koiraotusten kanssa niin paljon kuin sielu sietää. Vielä olisi muutama tentti jäljellä, mutta aloitin silti tänään jo elokuvien katselun: kävin vuokraamassa scifijännärin nimeltä Splice, jota tähdittää ihana Adrien Brody sekä Sarah Polley. Siinä kaksi edellämainittujen näyttelemää tieteilijää päättävät rikkoa kaikkia tieteen sääntöjä halutessaan testata kykyjään luoda ihmisen DNA:ta ja useiden eri eläinlajien geenejä yhdistelevä hybridi. Kokeesta syntyy Dren, uskomattoman kiehtova, kaunis ja älykäs olento, joka ylittää kaikki odotukset. Moni asia voi kuitenkin mennä pieleen tieteellisten kokeiden kanssa, ja niin on käyvä myös tässä tapauksessa...

Yllätyin elokuvan visuaalisesta tasosta sekä siitä kuinka hyvin se piti otteessaan. Loppuratkaisu (ja muutama muukin kohtaus) oli, in my opinion, melko arvattavissa, mutta eipä tuo enempiä haitannut. Dren-olio oli mielestäni onnistuttu tekemään todella aidon näköiseksi, eli ei liian selkeästi tietokoneanimoitu. Dreniä muuten näytteli Delphine Chanéac, joten tottahan oliota näyttelikin oikea ihminen, mutta esim. jalathan Drenillä ei olleet ihmisen jne. Hieman jännitti uskallanko edes yksin katsoa tätä leffaa, mutta hyvinhän tuo onnistui eikä elokuva sinänsä edes pelottava ollut. Splice on mielenkiintoinen kuvaus siitä, kuinka kunnianhimo ja uteliaisuus saattavat vääristää käsityksen oikeasta ja väärästä, ja johtaa katastrofaalisiin lopputuloksiin. Elokuva myös hieman pelottelee maalailemalla mahdollista tulevaisuuden kuvaa (tai mistäs sitä tietää vaikka olisikin jo nykypäivää?) jolloin ihmiset todellakin leikkivät jumalaa luomalla itse omia uusia lajeja.

Kuvat Googlen kuvahausta.

♫: Hans Zimmer - Time