Criss Angel is a Douchebag

Aivan loistavan niminen jakso tänään Supernaturalissa (SubTV klo 22) :D En ole omassa blogissani tainnut pahemmin hehkuttaa kuinka paljon pidän ihanista Winchesterin veljeksistä ja koko Supernatural sarjasta, muutamien kanssabloggaajien kommenttiloodissa (krhm, suomen kieli taas hallussa, miten taipuu 'loota'?! :D) on kyllä tullut sitten senkin edestä osoitettua rakkautta. Ja nyt kun sattui silmiin tuo niin mahtava jakson nimi niin ajattelin jakaa rakkauttani myös omalle tontille.

On sanomattakin selvää, että kiinnostuin heti sarjasta, joka käsittelee kaikkea yliluonnollista. Olenhan niin Buffy Vampyyrintappajan kuin X-Filesinkin ystävä, vaikka en suoranaisesti taas rakasta kauhua. Ja on myönnettävä, että varsinkin Supernaturalin ensimmäinen tuotantokausi sai tämän tytön puntit vapisemaan aikalailla. Bloody Mary jakson jälkeen kartoin ainakin viikon verran melko tehokkaasti peilejä...En tiedä onko toleranssini kauhun suhteen kasvanut (epäilen...) vai onko sarja itse hieman rauhoittunut, mutta ihan samanlaisia monta päivää kestäneitä kauhun väristyksiä ei ole tainnut uudemmat jaksot aiheuttaa. Tämä ei tosin tarkoita ainakaan omalla kohdallani sitä, että sarja olisi muuttunut yhtään huonommaksi! Ja kyllä uusistakin jaksoista löytyy sellaisia, jotka ovat saaneet pienen kauhun aikaiseksi rinnassa (esimerkkinä juuri viime viikkoinen Family Remains).

Yksi selkeä syy siihen, miksi ja miten olen kestänyt katsoa ne pelottavimmatkin jaksot on tietysti itse pääosakaksikko Sam ja Dean Winchester (Jared Padalecki ja Jensen Ackles). Veljekset tuovat kinastelullaan ja naljailullaan sarjaan tarvittavaa keveyttä ja hilpeyttä niin, että kaikesta kauhusta ja jännityksestä saa aina mukavan tauon. Syötävän hyvät ulkonäötkään eivät haittaa kun voi ajatella että kyllä ne hyvännäköiset veljekset homman hoitaa ja pelastaa ;)

Syötävän hyvännäköiseen joukkoon on liittynyt tällä 4. tuotantokaudella Misha Collins, joka näyttelee coolia Jumalan soturia, enkeli Castielia. Mmmmnam. Miks muhun aina iskee nää tämmöiset rentun näköiset, hyvän ja pahan välimaastossa keikkuvat, lähes tunteettomat soturit (vrt. Paul Bettany Priestissa)?!

"Come with me..." Well don't mind if I do!

Hups, pieni kuvaspämmi. Täytyy kohta hakea paperia ja kuivata tää kuola näppikseltä. Sitä ennen pakko vielä laittaa yksi kuva, jolle hajosin ihan mukavasti :D

Kaikki kuvat haettu ja löydetty Googlea apuna käyttäen.

PS. Tää nyt oli ehkä vähän random.

Translation:

I love the title of tonight's Supernatural episode (airing in Finland) :D Awesome. I'm so in love with this show, have been since day one. Even though the show manages to scare the living hell out of me (e.g. after seeing 'Bloody Mary' I avoided all mirrors for a week or so, rather successfully I might add...), the lovely brothers Winchester make it all worth while. In addition to Sam and Dean goodness, Misha Collins joined the cast as God's warrior Castiel. Yummyyyy. Sorry for the randomness of this post, I guess I just needed to drool a little :D

Unohtumaton leffamusiikki

Tartuin taas heti tämän viikon uuteen Movie Monday -haasteeseen, sillä aihe oli sellainen, joka on itselleni hirveän lähellä sydäntä. Nimittäin musiikit elokuvissa. Ravenwaves tehtävänannossaankin jo sanoi, että musiikki voi viedä elokuvan täysin uudelle ja paremmalle tasolle, joskin se voi myös tipauttaa muuten hyvän elokuvan arvoa olemalla huonosti valittu. Itse kiinnitänkin erittäin usein elokuvia katsellessani huomiota niiden musiikkeihin ja kuuntelen melko usein elokuvien soundtrackeja (muutamaa hyvinkin säännöllisesti, palataan siihen kohta) samalla tavalla kuin lempibändien albumejakin. Hyvä esimerkki muuten tuosta musiikin toiselle tasolle nostattavasta voimasta on mielestäni TRON:LEGACY -elokuva, joka itsessään ei ole mikään erikoinen, ihan ok katsottava elokuva, mutta ne musiikit! Daft Punkin säveltämä soundtrack on upeaa kuunneltavaa ja sai koko elokuvan vaikuttamaan silmissäni paaaaaljon paremmalta kuin mitä se ilman sitä soundtrackia olisi ollut. Tämä onkin yksi niistä soundtrackeista joita tulee kuunneltua melko säännöllisesti!

Monia jatkuvaan kuunteluun päässeitä yksittäisiä biisejäkin olen usein bongaillut leffoista. Tästä esimerkkinä mm. Girl, You'll Be a Woman Soon (Urge Overkill, PULP FICTION), Sweet Disposition (The Temper Trap, (500) DAYS OF SUMMER), Tiny Dancer (Elton John, ALMOST FAMOUS), Dragula (Hot Rod Herman Remix) (Rob Zombie, THE MATRIX) ja New York, New York (Liza Minnelli, NEW YORK, NEW YORK). 

Haluan nyt kuitenkin keskittyä enemmän varsinaisiin elokuvasäveltäjiin. Olen aina pitänyt esimerkiksi Hans Zimmerin säveltämistä leffamusiikeista, joita kuullaan mm. INCEPTIONissa, DA VINCI KOODIssa, KING ARTHURissa ja PIRATES OF THE CARIBBEAN -leffoissa. Zimmerin tyyli on erittäin tunnistettava, usein hyvin mahtipontinen ja saa ihon kananlihalle. Mieleeni on jäänyt erittäin hyvin myös Steve Jablonskyn THE ISLAND elokuvaan säveltämä musiikki. Eräs eniten kuunnelluista soundtrackeista on myös Yann Tiersenin säveltämä AMELIE. Sitten on tietysti yhtälö nimeltä Tim Burton ja Danny Elfman, jotka ovat tehneet yhteistyötä jo useassa Burtonin elokuvassa ja Elfmanin sävellyksiä on aina ilo kuunnella.

Kuva tumblr

On eräs toinenkin ohjaaja, joka käyttää luottosäveltäjää elokuvissaan, oma suosikkiparini nimeltä Darren Aronofsky ja Clint Mansell (kuvassa). Mansell on ollut mukana jokaisessa Aronofskyn tähänastisessa elokuvassa ja toivon, että yhteistyö jatkuu myös tulevaisuudessa. En usko, että nämä kaksi kykenisivät edes luomaan mitään muuta kuin täydellisyyttä yhdessä. Se on todistettu niin REQUIEM FOR A DREAM kuin BLACK SWAN leffassakin - molempien leffojen soundtrackeja (etenkin Black Swanin) on tullut kuunneltua monia kymmeniä kertoja. Mansell on ehdottomasti suosikkisäveltäjäni ja olen oppinutkin jo tunnistamaan hänenkin tyyliään (joskin se ei mielestäni ole yhtä täynnä tunnistettavuuksia kuin Zimmerin sävellykset): katsoin vuosia sitten SMOKIN' ACES -leffan ja leffan loppupuolella aloin miettimään että elokuvan alkuperäismusiikit kuulostivat erehdyttävästi Mansellin käsialalta - ja niinhän ne olivatkin. Suosikkini Mansellin säveltämistä soundtrackeista on ehdottomasti, hands down, yksi Aronofsky -yhteistyö nimeltä THE FOUNTAIN.

R-a-k-a-s-t-a-n tuota elokuvaa ja sen uskomatonta musiikkia. Muistan kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa ja kuulin siinä soivan musiikin ja olin yksinkertaisesti sanaton. En voi käsittää miten Mansell onkin pystynyt herättämään elokuvan henkiin musiikissaan niin taitavasti. The Fountainin soundtrack on ylivertainen suosikkini, olen kuunnellut sitä varmasti jo satoja kertoja ja joka kerta se herättää minussa sanoinkuvailemattomia tunteita. Soundtrack on eheä kokonaisuus, sitä kuunnellessa melkein tuntuu että nuo 10 raitaa muodostavat yhden ainoan kappaleen. Äh, en ihan totta pysty ylistämään Mansellia, Aronofskya ja The Fountainin soundtrackia tarpeeksi. Katsokaa elokuva. Kuunnelkaa soundtrack. Antakaa niiden hukuttaa teidät tähän universumiin.

PS. Unohdin tästä varmaan sata loistavaa leffasäveltäjää ja soundtrackia...

Translation:

This week the Movie Monday topic was the most memorable movie soundtracks. As it often is the case, the music in films lift the movie up to a whole new and better level. I myself often take notice of the music in films and listen to soundtracks on my computer and iPod. My favorite film composer is by far Clint Mansell, who has co-operated on all of Darren Aronofsky's (who happens to be my favorite director by far) movies. Out of their collaborations especially THE FOUNTAIN has made the biggest impact on me, both the film itself and the music in it. I cannot praise the soundtrack, Mansell or Aronofsky enough, so I suggest that if you haven't seen the movie yet you do that asap and let the film with its music swallow you whole.

 

♫: Clint Mansell - A Room of Her Own (Black Swan)

Same hairstylist maybe?

Mikä yhdistää valkokankaiden vampyyreja Angelia, Edward Cullenia ja Stefan Salvatorea (okei joo, Angel ja Stefan ovat oikeastaan tuttuja tv-ruudun puolelta)?

Enemmän tai vähemmän hyvisvampyyreiden keskuudessa näyttää vallitsevan selkeä hiustrendi. Edward ja Stefan ovat tainneet ottaa mallia hiustyyleihinsä siltä ensimmäiseltä sielunsa ja menneisyyden haamujensa riivaamalta tall, dark and handsome murehtija-Angelilta ;) Pakko sanoa että näin asiaa tarkasteltuna nuo kuvat näyttävät aika huvittavilta. Vai mitä olette mieltä?

Translation:

Well, it certainly seems like the more or less good vampires Angel, Edward and Stefan go to the same hairstylist to get their matching look. I wonder whether Ed and Stef got their style from the original tortured and brooding vampire Angel. I must say the pictures look kinda amusing put side by side like that, don't you think? :D

 

♫: Bon Jovi - In these arms

You're gonna cry, cry, cry.

Piti heti kiirehtiä kirjoittamaan oma vastaukseni tämän viikon Movie Monday -haasteeseen, jossa tällä kertaa etsitään sitä kyynelkanavat avaavaa elokuvaa. Varmaa itkettäjää. Valintani oli suorastaan naurettavan helppo, ei tarvinnut miettiä sekuntiakaan. Mutta höpötämpä tähän nyt ensin hieman yleisesti itsestäni elokuvissa itkijänä.

En muista, olenko koskaan oikeasti itkenyt elokuvateatterissa, olen aina onnistunut puremaan huulta ja nielemään kaikki uhkaavat kyyneleet. Monia läheltä piti kertoja siis kyllä on. Meinasin itkeä mm. Mr. Nobodyssa, A Single Manissa ja Black Swanin lopussa. Kotona leffoja katsellessa tuleekin sitten pillitettyä melkoisen usein. Joskus jopa oikeastaan todella ei-itkettävätkin leffat saavat minut herkistymään jonkun ihan pienen asian takia jos satun olemaan jotenkin muuten herkällä tuulella. Elokuvat, joissa on koiria hyvinkin keskeisessä osassa, saavat minut aina itkemään. Hyvänä esimerkkinä jo muutaman muunkin bloggaajan tähän haasteeseen valitsema Marley & Me sekä Hachiko. Pienempänä katsoin todella usein myös Kotia Kohti (Homeward Bound) seikkailuelokuvia, ja aina kun sille kultaisellenoutajalle meinasi tapahtua jotain kyynelkanavani aukesivat.

 

Kuitenkin se elokuva, jonka katsominen lähentelee jo täyttä tuskaa sen aiheuttaman kyyneltulvan takia ja on näinollen valintani kaikkien aikojen itkettävimmäksi elokuvaksi on THE GREEN MILE . En ihan totta pysty enää katsomaan tuota elokuvaa, sillä ensimmäisten viiden minuutin sisään se saa minut itkemään  kirjaimellisesti niin, että näköä haittaa eikä itkulle tule sitten loppua koko kolmetuntisen elokuvan aikana. Ja sellainen itkeminen, joka saa aikaan rajuja nyyhkytyksiä ja saa silmät turpoamaan on yllättävän väsyttävää ja raskasta! Siitä toipuminenkin kestää ainakin yhtä kauan kuin itse elokuvakin. Ei ole myöskään yrityksestä kiinni, olen nimittäin yrittänyt joskus katsoa elokuvan ensin tsemppaamalla itseäni että ei se nyt niin surullinen elokuva ole, ja johan mä tiedän miten siinä käy - no ei auttanut. Taisin itkeä kahta kauheammin. Vihreä maili on silti yksi suosikkielokuvistani, harmi vain etten tosiaan kykene sitä enää katsomaan. Mutta jos joskus jostain syystä haluan itkeä erittäin intensiivisesti ja rajusti, tiedän kyllä minkä elokuvan katson.

Kuvat: Google

Translation:
This week on Movie Monday blog they asked which movie makes you cry the most. Well, my choice was obvious from the second I read the question. THE GREEN MILE always makes my cry my eyes out, and that's not even too far from the actual truth. That movie makes me cry so hard it actually, physically hurts. Therefore, I can no longer watch The Green Mile, unless I really really want to experience that kind of pain again.
 
♫: Johnny Cash - Cry, cry, cry (And yes, the song choice was intentional)

Livin' on a Prayer

Linkin Parkin torstainen keikka jäi väliin, mutta perjantaina olin Olympiastadionilla katsomassa jo legendaarista rockyhtye Bon Jovia. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että en tunne yhtyeen tuotantoa ilmiselvien biisien lisäksi erityisen hyvin. Livin' on a Prayer, It's My Life, Runaway ja You Give Love a Bad Name kuuluvatkin sitten niihin biiseihin joita tulee luukutettua säännöllisin väliajoin. Noita biisejä odotinkin kaikkein eniten myös Helsingin keikalta, ja kyllähän ne tietysti siellä kuultiin.

Kuva: Ilta-Sanomat

Keikka alkoi todella räjähtävästi ja etenkin kentällä oleva yleisö oli todella hyvin mukana heti alusta alkaen kun Raise Your Hands aloitti shown. Kun heti toisena biisinä kuultiin You Give Love a Bad Name taisi yhtye itsekin hämmästyä suomalaisen yleisön innokkuutta ja aikaansaamaa ääntä: suurelle screenille heijastui Jonin ja kitaristi Richien hämmästyneet, iloisen nauravaiset ilmeet kun yleisö lauloi biisin alun raikuvasti. Vaikka jo keikan alussa satoi pientä tihkua joka keikan edetessä yltyi kunnon kaiken kastelevaksi sateeksi ei se haitannut yleisön eikä yhtyeenkään menoa. Jon hyppeli ja keimaili iloisesti hymyillen, enkä siinä vaiheessa enää todellakaan ihmetellyt, miksi miestä voidaan kutsua seksisymboliksi. Hymy tosin hyytyi ensimmäisen tunnin jälkeen kun Jon harmittavasti loukkasi polvensa kesken kappaleen. Biisi vedettiin kuitenkin kunnialla läpi ilman keskeytyksiä, vaikka screenille heijastui tällä kertaa todella tuskaiset kasvot. Itse satuin juuri katsomaan jonnekin muualle kun jalan loukkaus sattui, mutta äitini sanoi että jalka oli kuulemma lähtenyt vähän alta Jonin kävellessä lavalla. Pitkän aikaa keikan jatkuessa Jon linkkasikin jalkaansa ja hieroi polveaan aina lauluosuuksiensa välissä. Ymmärrettävästi siis loppukeikan ajan Jon otti hieman rauhallisemmin liikkumisen kanssa eikä näyttäviä hyppyjä enää nähty. Täytyy kyllä nostaa silti hattua miehelle siitä, että veti keikan loppuun kunnialla, vaikka varmasti on sattunut ihan pirusti.

Kuva: Iltalehti

Meidän paikat olivat mukavasti sivukatsomossa katoksen alla, josta oli kyllä erittäin hyvä näkyvyys lavalle. Oli myös hauska välillä katsoa alas kentälle sitä ihmismerta joka Jonin pienestäkin vihjaisusta nosti kätensä ilmaan, heiluivat puolelta toiselle tai taputtivat rytmissä. Uskomattoman hienon näköistä! Kyllä istumakatsomoissakin oltiin peräpenkkejä myöten todella hyvin mukana, josta on varmasti kiittäminen Jonin heti alussa esittämää tiukkaa käskyä: perseet ylös penkeistä, nyt ei katsota mitään tv-ohjelmaa!

Mua ihan pikkasen häiritsi jossain välissä äänentoisto, joka tuntui olevan hieman hakoteillä. Ääni puuroutui ja kuulosti siltä että laulu olisi tullut hieman jäljessä. Toisaalta mietin sitäkin, että yleisö lauloi niin kovaa esimerkiksi It's My Life -biisin aikana, että voisiko olla mahdollista ettei Jon kuullut omaa ääntään kovin hyvin ja siksi kuulosti siltä, että laulu tuli hieman jäljessä...No tiedä siitä sitten, mutta en antanut tämän häiritä keikasta nauttimista :) Upea keikka oli ja olen todella iloinen että menin vaikka bändi ei minulle mikään elintärkeä olekaan. Keikan päättänyt Livin' On a Prayer oli jotain aivan uskomatonta kun koko stadion raikasi niin kovaa kuin kurkuista lähti ♥

Kuva: Ilta-Sanomat

Jostain syystä mulle tuli kyllä keikan jälkeen hirveä himo kuunnella Rolling Stonesia :D Ja nähdä Rollarit livenä...nyyh.

Translation:

I went to see Bon Jovi perform live at the Olympic Stadium in Helsinki yesterday. The show was awesome and I enjoyed it whole-heartedly even though I'm not a huge Bon Jovi fan. Of course I enjoy their music every now and then. I have to hand it to Jon who despite of injuring his knee went through the show like nothing had happened - even though it was clear that his knee hurt pretty bad. Livin' On a Prayer ended the show and what an amazing ending that was! The whole stadium was singing along as loud as they could and clapping their hands together in a beautiful sea of people. Wonderful ♥

♫: The Rolling Stones - Like a Rolling Stone (live)

Elämän menetetyt tunnit.

Olen miettinyt maanantaista asti pääni puhki tämän viikon Movie Monday -haastetta, jossa pitäisi osata nimetä se kaikkein huonoin elokuva jonka olen ikinä nähnyt. Niin huono elokuva, jonka loputtua toivoisi, että ei olisi koskaan tuhlannutkaan aikaansa sen katsomiseen. Tämä tehtävä on osoittautunutkin näköjään kaikkein vaikeimmaksi haasteeksi tähän mennessä. Olen aina tiedostanut itsessäni elokuvien katselijana sen, että mun on todella vaikea oikeasti inhota jotain elokuvaa. Kaikki elokuvat jotka olen katsonut ovat aina olleet vähintäänkin ihan ok. Tai sitten pääni sisäinen aikakone on todellakin toiminut ja pyyhkinyt niihin todella huonoihin leffoihin kulutetun ajan muististani aivan kuin niitä ei olisi koskaan tullut katsottuakaan! Löydän myös aina niistä huonoistakin leffoista edes jotain positiivista; leffassa soinut musiikki, yksi hyvä näyttelijä, hieno puvustus ja niin edelleen. Mutta riittääkö se yksi positiivinen asia sitten kuitenkaan pelastamaan leffan katseluun kulutettua aikaa?

Muistan hämärästi, että olen aina ennen vastannut tähän kysymykseen kahdella elokuvalla., joista toista en kuitenkaan enää muista. Toinen niistä on ELEKTRA, joka on myös pyörinyt päässäni siitä asti kun luin tämän viikon haasteen. Siitä on jo monta vuotta kun tuon Jennifer Garnerin tähdittämän leffan katsoin enkä oikeastaan muista siitä paljoakaan - paitsi etten tykännyt siitä yhtään. Ensinnäkin, en voi sietää Garneria ja leffa oli muutenkin todella pökkelö. Yöh. Ainoa hyvä asia (tässä taas näemme että löydän jotain hyvää myös tästä inhoamastani elokuvasta!) oli Natassia Malthen näyttelemä Typhoid, joka imee elinvoimaa koskettamalla mitä tahansa elävää. Kohtaus, jossa Typhoid kävelee metsässä ja kasvit lakastuu hänen kosketuksestaan on aika cool :D Tässä tapauksessa tämä yksi hyvä asia ei kuitenkaan riitä pelastamaan tätä leffaa eikä mulla ole mitään mielenkiintoa katsoa tätä leffaa ikinä uudestaan.

Tähän samaan syssyyn voisin kyllä mainita juuri katsomani BURLESKI -leffan. Voi elämä miten turha tekele! En edes odottanut elokuvalta mitään kun aloitin sitä katsomaan ja se ei siltikään onnistunut nousemaan yhtään plussan puolelle. Uskomattoman kliseinen pätkä, jonka tarkoituksena on vissiin ollut vain toimia Cherin ja Christina Aguileran uran jonkinlaisena pönkityksenä. Ihan oikeasti, leffa käytti kaikki tunnetut kliseet, Alice in Wonderland viittauksia myöten ("So, is Ali short for something?" "Oh yeah, it's short for Alice." "Alice, hm? Well, welcome to Wonderland." Lemme hear ya say HUOH.). Tätäkään elokuvaa ei parit ihan hienot tanssikohtaukset pelastaneet kun kaikki vaan ärsytti. Leffan loputtua ajattelin tasan kahta asiaa: onneksi se loppui ja hitto, olisin voinut katsoa jonkun paljon paremman elokuvan tämän sijasta.

Kuvat: Google

Translation:

This week the Movie Monday blog challange was to name the movie that you dislike the most. The movie that you wish you hadn't spent your life's valuable hours to watch. I found this task to be incredibly difficult, even though from the minute I read the assignment I thought about the movie ELEKTRA. The task was difficult because I usually tend to like every movie I watch -at least a little bit. Even in Elektra I can find one thing I liked and that was Natassia Malthe's Typhoid character. Another movie that I watched just resently was BURLESQUE and good god what a waste of time that was! The movie is build on clichés, even down to the Alice in Wonderland references. I really wish I had watched some other movie instead of that one...

Priest

PRIEST (2011) on tulevaisuuteen sijoittuva toimintatrilleri, jossa ihmisten ja vampyyrien välillä vuosikymmenten ajan vallinnut sota on rauhoittunut ja vampyyriongelmaa ei Kirkon mukaan enää ole. Suurin osa ihmisistä asustaa Kirkon hallitsemassa ja vartioimassa kaupungissa kun taas vampyyrit on ajettu reservaatteihin; väliin jäävä alue on kuivaa autiomaata. Sodassa Kirkolla ja ihmiskunnalla oli apunaan joukko erikoisia Pappeja, jotka olivat koulutettuja vampyyrintappajia, mutta sodan päätyttyä heitä ei enää tarvita ja heidät on unohdettu. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Paul Bettanyn esittämän, uskossaan horjuvan Papin tietoon tulee uutinen, jonka mukaan hänen veljensä kotiin on hyökännyt vampyyrilauma ja veljentyttö on kidnapattu. Kirkon ankarista kielloista huolimatta Pappi päättää lähteä etsimään veljentytärtään apunaan nuori sheriffi Hicks (Cam Gigandet). Jäljittäessään veljentyttönsä vienyttä vampyyrilaumaa Pappi ja Hicks saavat selville, että vampyyrit ovat rakentaneet itselleen uuden mahtavan armeijan, jonka aikomuksena on hyökätä ihmisten kaupunkiin. Vampyyrien armeijan johdossa on yllättäen vanha tuttu menneisyydestä. Maggie Q näyttelee naispuolista Pappia, joka saapuu paikalle Kirkon käskystä, mutta päätyy auttamaan kaksikkoa estämään vampyyrien suunnitteleman tuhon.

PRIEST -leffan vampyyrit ovat todellakin kasvottomia hirviöitä, kaukana romantisoiduista Anne Rice vampyyreista. Tämän elokuvan vampyyrit ovat isoja, harmaita, limaisia, nelinkontin kulkevia möykkyjä - ei kovin kauniita I must say. Loppujen lopuksi tällaisiin elokuviin tuollaiset vampyyrit mielestäni sopivatkin ehkä paremmin kuin sellaiset Lestatit. Pidin todella paljon elokuvan harmaista sävyistä, koruttomasta autiomaasta ja maailmasta, jossa sekoittuivat futuristinen suurkaupunki ja toisaalta taas pienemmät ja köyhät villin lännen tyyliset pikkukaupungit. Rakastuin erityisesti Pappien asuihin; suuret huput joiden alle piiloutua katseilta ja monet kerrokset mustaa, paikoin rispaantunutta kangasta, jalassa vielä raskaat bikerbootsit = NAM♥ Parasta elokuvassa oli kuitenkin ehdottomasti Paul Bettany (tuossa asussa, aaaahhhh). Tsiisus mies osaa olla COOL.  Ehkä se johtui suureksi osaksi miehen vaatetuksesta, mutta jotenkin miehessä oli sellaista ihanaa Matrix-tyylistä siisteyttä joka sai tämän fanitytön huokailemaan.

Itse pidin ja nautin elokuvasta todella paljon, yllätyin oikeastaan itsekin miten paljon. Toiminta saattaa elokuvissa joskus tuntua väkisin väännetyltä, mutta tämä elokuva lukeutuu omasta mielestäni niihin, joissa toimintakohtaukset ovat luontevia ja tarpeellisia. Ennen kaikkea ne olivat siistejä :D  Elokuva oli siis huippuluokan viihdettä ainakin minulle! Suosittelen tätä leffaa jos pienimmätkin Matrix-vibat innostavat, toimintaleffat on jees ja Paul Bettany saa polvet heikoiksi. Lopussa jätettiin taas varaa jatko-osalle, saa nähdä tuleeko. Itse en pistäisi pahitteeksi vaikka Paul Bettany heittäisi Papin hupun takaisin päähänsä myös toisessa elokuvassa.

Kuvat: allmoviephoto.com ja Google 

Translation:

I really really enjoyed the movie PRIEST starring wonderful Paul Bettany, Cam Gigandet and Maggie Q. I especially liked the style of the movie, the colors and the Priest's outfit had a lovely Matrix and Mad Max vibe to it. Looooove. There wasn't really anything in the movie not for me to like! Thumbs up. And I wouldn't mind seeing Paul Bettany put on that Priest's hood on again in another movie ;)

♫: The National - Bloodbuzz Ohio

'Cause this is thriller

Onpas taas omaperäinen otsikko, mutta trillereitähän tässä nyt aion hieman käsitelläkin joten...Pieni katsaus siis kolmeen trilleriin jotka olen tässä viimeisen viikon aikana katsonut. Itse pidän trillereistä todella paljon, parhaiten vielä uppoaa sellaiset psykologiset trillerit jotka onnistuvat pelästyttämään, ahdistamaan ja jäävät pitkäksi aikaa mieleen pyörimään (hyvänä esimerkkinä Black Swan). Jos leffassa on sarjamurhaajia, katson sen aivan varmasti.

POSSESSION (2009) kertoo Jessistä (Sarah Michelle Gellar), jolla on täydellinen elämä. Ihana aviomies Ryan (Michael Landes), joka järjestää vaimolleen romanttisia yllätyksiä; hyvä työpaikka asianajajana ja kaunis koti. Pariskunnan elämää varjostaa vain aviomiehen hulttioveli Roman (Lee Pace), joka asustaa vankilasta päästyään heidän luonaan. Roman huokuu uhkaavuutta ja Jess ei tunne oloaan turvalliseksi miehen asuessa saman katon alla, mutta Ryan ei raaski heittää veljeään pihallekaan. Eräänä sateisena iltana sattuu onnettomuus, jossa osallisena ovat molemmat veljekset. Onnettomuuden johdosta he joutuvat molemmat koomaan, josta vain Roman herää. Herättyään mies väittää olevansa Ryan ja hän tietääkin asioita joita vain Ryan voisi tietää eikä Jess tiedä enää mitä uskoa; onko mahdollista että hänen miehensä sielu on siirtynyt veljen ruumiiseen ja voiko Jess koskaan todella luottaa mieheen, joka on hänen aviomiehensä rikollinen veli? 

Elokuva johdattelee katsojaa epäuskosta epävarmaan luottamukseen ja lopulta paljastaa totuuden, jonka katsoja on oikeastaan koko ajan tiennyt. Juoneltaan leffa ei siis ollut yllätyksellinen. Vaikka pidänkin Sarah Michelle Gellarista todella paljon, ei tämä rooli tuonut hänelle mitään uutta, samanlainen kuin on nähty vaikkapa Kaunassa tai The Returnissa. Lee Pacesta sen sijaan tykkäsin tässä roolissa. Olen tottunut näkemään miehen Pushing Daisies -sarjassa, jossa mies on ylisuloinen, joten oli positiivista nähdä miten hyvin mies pystyi uskottavasti esittämään myös erittäin uhkaavaa ja vaarallistakin hahmoa.

THE ALPHABET KILLER (2008) perustuu tositapahtumiin, New Yorkin Rochesterissa sattuneisiin murhiin 1970-luvun alussa. Murhat noudattivat kaavaa, jossa uhrien etu- ja sukunimet alkoivat samalla kirjaimella. Elokuvassa ensimmäistä murhaa tutkii Megan Paige (Eliza Dushku), mutta kun tutkinta ei edisty hänen käsketään lopettaa. Megan on kuitenkin uppoutunut liian syvälle tutkimuksiinsa ja hänelle puhkeaa aikuisiän skitsofrenia, jonka vuoksi hänet suljetaan sairaalahoitoon. Kaksi vuotta ensimmäisen murhan jälkeen poliisi saa tutkittavakseen samanlaisen murhan ja Megan tajuaa heti, että tekijä on sama. Hän saa päällikkönsä (Cary Elwes) suostuteltua päästämään hänet mukaan tutkimuksiin sen nojalla, että hänen sairautensa on lääkityksen alaisena. Pian Megan kuitenkin joutuu huomaamaan, että vanhat aaveet ovat palanneet kummittelemaan häntä ja hänen täytyykin selvittää murhaaja ennen kuin hänen sairautensa saa hänestä yliotteen.

Tositapahtumiin perustuvat sarjamurhaajaleffat on niin mun juttu. Aakkosmurhaajaa ei tosielämässä koskaan saatu kiinni ja elokuvassakin tappaja pääsee karkuun, vaikka Megan löytääkin syyllisen. Mielestäni oli ihan mielenkiintoinen ratkaisu tuoda elokuvaan skitsofreniaa sairastava poliisietsivä ja Eliza Dushku näyttelee piinattua etsivää tunteella. En kuitenkaan sanoisi että elokuva mikään kymppi olisi ollut, ihan viihdyttävä kuitenkin.

13 - Thirteen (2010) oli aika yllättävä. Takakannen teksti ei valottanut juonta oikeastaan ollenkaan: "ihmismielen pimeimpiin syövereihin sukeltava trilleri" jossa leikitään ihmishengillä - okei. Näyttelijät kuitenkin vaikuttivat lupaavilta: Jason Statham, Sam Riley, Mickey Rourke, Michael Shannon ja Alexander Skarsgård. Sam Riley näyttelee nuorta Vinceä, joka rahantarpeessaan varastaa kuolleen miehen identiteetin kuultuaan aiemmin että miehelle olisi luvassa suuri summa rahaa. Varastamastaan kirjekuoresta Vince löytää salaperäisiä vihjeitä, joita seuraamalla hän lopulta päätyy suureen kartanoon. Häntä vastassa on varakkaita pukumiehiä, jotka kyllä huomaavat heti ettei Vince ole se, keneksi hän on tekeytynyt, mutta enää ei voi perääntyä. Vince lykätään rinkiin parinkymmenen muun miehen kanssa, heille jaetaan aseet ja jokaiselle yksi luoti. Tässä vaiheessa katsojalle selviää melkoisen kammottava totuus: miehet pakotetaan pelaamaan venäläistä rulettia oman ja muiden hengen kanssa rahamiesten lyödessä vetoa kunkin ampujan puolesta. Ideahan on varsin yksinkertainen, se joka seisoo ainoana hengissä pelin päätyttyä voittaa.

13 on Géla Babluanin ohjaama ja käsikirjoittama amerikkalaisversio saman miehen alkuperäisestä ranskalaisesta elokuvasta 13 - Tzameti. Leffa on aika raaka, suorasukainen ja järkyttävä. Uhkapelaaminen viedään todellakin toiselle tasolle. Elokuvan henkilöhahmot jäävät mielestäni kaikki aika pintapuolisiksi, Vincen lisäksi vain kahden muun pelaajaksi joutuneen historiaa valoitetaan. Uhkapelaajat ovat kylmiä ja laskelmoivia, samoin pelin vetäjät. Elokuvassa on selkeästi haettu vähäeleisyyttä ja -sanaisuutta, pelaajien ahdinko tulee esille ihan ilman sanojakin. Tuntuu että jotakin elokuvasta jäi kuitenkin puuttumaan, koska olisin voinut kuvitella tällaisen aihepiirin elokuvan jäävän mieleen kummittelemaan vahvemmin.

♫: Iggy Pop - I'm sick of you

"This is your idea. If you don't like your ideas, stop having them."

Tämän viikon Movie Monday -haasteena oli paljastaa itselleen rakkain elokuvahahmo. Tehtävänannosta suljettiin ulkopuolelle tv-sarjat, mikä oli ihan hyvä ratkaisu. Näin ollen ulkopuolelle jäi omalta kohdaltani ainakin Buffy Summers, joka kyllä sai alkunsa elokuvasta, mutta mielestäni hahmo pääsee parhaiten oikeuksiinsa vasta tv-sarjassa. Buffyn lisäksi mahdollisia tittelin saajia olisi tv:n puolella ollut Frank Black tv-sarjasta Millennium, Fox Mulder X-Filesista sekä Dean Winchester Supernaturalista.

Tehtävä ei tästä rajoituksesta huolimatta ollutkaan aivan helppo. Ensimmäisenä ajatukseni löivät itseasiassa aivan tyhjää: onko mulla edes mitään tiettyä elokuvahahmoa joka olisi se kaikkein rakkain? Sysäsin koko haasteen pariksi päiväksi mielen syövereihin, kunnes tänään istuin alas, otin kynän käteen ja aloin kirjoittamaan paperille listaa. Indiana Jones, Mick Dundee (Crocodile Dundee -leffat), John Constantine (Constantine), Lestat de Lioncourt (Interview with the Vampire) ja Kathryn Merteuil (Cruel Intentions) löytyvät kaikki tuolta paperinpalaselta. Yksikään näistä ei kuitenkaan ole lopullinen valintani. 

Lopullinen valinta olikin loppujen lopuksi hyvin helppo ja selkeä. Kun kirjoitin paperille nimen Ginger Fitzgerald, tiesin vain ettei minun enää tarvinnut kirjoittaa ylös yhtään hahmoa. Hahmo on tuttu Ginger Snaps -trilogiasta, joka valloitti sydämeni yhdistelemällä mielenkiintoisella ja kekseliäällä tavalla ihmissudeksi muuntumisen teini-iän normaaleihin kehon ja identiteetin muutoksiin. Sarjan ensimmäinen elokuva on tietysti paras ja se on täynnä kieroutuneisuutta ja loistavia repliikkejä, suurimman osan suosikeistani laukoo tietysti Ginger :)

Gingeriä näyttelee ihana, mutta melko tuntematon näyttelijätär Katharine Isabelle, joka ainakin Supernatural -faneille voi muistua mieleen Samin kaltaisena "ihmelapsi" Ava Wilsonina sarjan toisella kaudella. Syy miksi Ginger oli lopulta selkeä valinta rakkaimmaksi elokuvahahmokseni oli se, että rakastan Gingerin asennetta: hän on kova ja haistattaa pitkät sille mitä muut hänestä ajattelevat. Hän ei halua olla kuten kaikki muut koulunsa suositut tytöt, vaan halveksii noita aivottomia bimboja. Hän pitää kaikesta erilaisesta ja on omalla tavallaan lojaali rakkaalle pikkusiskolleen Brigittelle. Kuitenkin kovan ulkokuorensa alla Ginger pelkää ja haluaa tulla hyväksytyksi ja pidetyksi.

Translation:

This week the Movie Monday blog threw out a challange: what is your favorite movie character? Excluding tv-series characters. My choice, after some heavy thinking, was Ginger Fitzgerald from the Ginger Snaps -trilogy. She has some wicked attitude.

TOP-5: Musikaalit

Ajattelin käydä ensimmäisen Movie Monday -haasteen kimppuun jo aiemminkin toteuttamaani TOP-5 tyyliin. Paitsi että kun aloin pohtimaan lempparimusikaalieni top-järjestystä, osoittautui tehtävä paljon vaikeammaksi kuin osasin ajatellakaan. Joten painotan nyt tässä että järjestys ei ole kiveen hakattu ja vaihtuisi varmasti joka kerta kun katson jonkun lemppareistani sadannetta kertaa.

El Tango de Roxanne (Moulin Rouge!)

En nuorempana muistaakseni pitänyt musikaaleista erityisen paljon, mitä nyt tietysti Disneyn leffoissa on paljon musiikkia ja hyviä biisejä (Aladdin!!). Mieleeni on kuitenkin jäänyt hyvin elävästi se hetki, kun näin ensimmäistä kertaa Greasen. Leffa tuli telkkarista ja nauroin kun äitini muisteli nähneensä leffan omassa nuoruudessaan. Ajattelin, että leffan on pakko olla todella nolo ja huono, mutta kuinkas kävikään. Olin kuin naulittu televisioruudun eteen ja hehkutimme leffaa kaverin kanssa kuukausia. Kaverini osti leffan myös dvd:lle ja lainasin sen häneltä, katsoin sen monta kertaa viikossa ja lauloin tietysti biisejä mukana lauluvihkosta, joka tuli dvd:n mukana. Sittemmin hankin Greasen myös omaan leffahyllyyni ja sain soundtrackin myös joululahjaksi. Greasen jälkeen olenkin ehkä katsonut enemmän musikaaleja, ne kiinnostavat enemmän ja olen myös alkanut pitämään niistä aivan erityisen paljon.

5. THE PHANTOM OF THE OPERA

Olen nähnyt Oopperan Kummituksen itseasiassa vain kerran, mutta kävin sen silloin katsomassa elokuvateatterissa ja se teki minuun suuren vaikutuksen. Muistan olleeni koko elokuvan ajan kananlihalla, melkein kykenemätön hengittämään, nieleskellen kyyneliä. Aivan huikean hieno elokuva, eikä pelkästään unohtumattomien Andrew Loyd Webberin musiikkien ansiosta. Kummitusta näyttelee ihana Gerard Butler (jep, mies sopii yllättävän hyvin tällaiseenkin elokuvaan, vaikka nykyään miestä näkee enimmäkseen romanttisissa komedioissa) ja Kummituksen rakkauden ja suorastaan pakkomielteen kohdetta Christinea näyttelee suloinen Emmy Rossum. Suosittelen todellakin katsomaan tämän. Haaveilen vielä joskus pääseväni katsomaan tätä vaikka Lontoon teatteriin, kaverini kävi muistaakseni viime vuonna katsomassa livenä ja sanoi että oli aivan  uskomaton kokemus.

4. CHICAGO

Chicago on musikaali, joka on omalla kohdallani ainakin parantunut jokaisella katselukerralla. Huiput näyttelijät (Catherine Zeta-Jones, Renee Zellweger, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly jne.), kiehtova juoni murhaavien naisten ympärillä, mieleenpainuvat kappaleet ja upeat tanssikohtaukset; niistä on Chicago tehty.

3. MOULIN ROUGE!

Moulin Rougeen taas rakastuin heti ensimmäisellä katselukerralla. Olen nähnyt Moulin Rougen myös kymmeniä kertoja, eikä vieläkään ole ilmaantunut minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä. Tätä jaksaa ihan aina katsoa. Osaan monet kappaleista ulkoa ja leffan soundtrackia tulee kyllä kuunneltua melko paljon ihan muutenkin vain. Elokuva on ihanan quirky ja värikäs; se yhdistelee luontevasti kieli poskessa tehtyä komiikkaa ja sydäntäsärkevää draamaa. Jos ei pidä Moulin Rougesta, on jotakin pahasti vialla katsojan sydämessä (ja sielussa).

2. GREASE

Punnitsin pitkään Greasen ja ykköspaikan vieneen leffan välillä kumpaan järjestykseen ne lopulta laitan enkä kyllä ole vieläkään satavarma. Mutta menköön. Grease on myös yksi niistä elokuvista, joita jaksan katsoa aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja...well, you get the picture. Rakastan Greasea koska se on jotenkin ihanan aurinkoinen ja hyväntuulinen, naiivi ja hauska. Biisit ovat loistavia (nämä ihan oikeasti taidan osata kaikki ulkoa) ja kaikki näyttelijät mahtavia. Nuori John Travolta on kuumah ja Olivia Newton-John on hirveän nätti ja suloinen. Myös aikakauden pukeutumistyyli on hauskaa katsottavaa. Pukeuduin muuten omiin penkkareihini Pink Ladyksi :D

1. RENT

Ykköspaikan vei lopulta Rent, mutta siihen saattoi vaikuttaa se, että katsoin sen juuri tänään (ehkä viidennennen kerran) ja olen edelleenkin aika fiiliksissä - päässäni soi "five hundred twenty-five thousand six hundred minutes...". Rent onnistuu aina sykähdyttämään ja itkettämään. Muistan kuitenkin ensimmäisen kerran kun katsoin leffan enkä oikeastaan vakuuttunut siitä ollenkaan. Ostin sen kuitenkin parilla eurolla Makuunista pari vuotta sitten ja sen jälkeen olenkin katsonut sen vissiin kolmesti, ja jokaisella kerralla olen tykännyt siitä hieman edellistä kertaa enemmän. Ehkä se johtuu siitä, että nyt biisit ovat tutumpia ja niitä on helpompi fiilistellä. Tarina on mielestäni myös todella todentuntuinen, se kun kertoo boheemielämää viettävistä rahattomista nuorista, joiden vuokra on maksamatta ja elämää varjostaa niin aids kuin huumeriippuvuudet. Ainoastaan elokuvan loppu on minulle pieni pettymys ja murentaa todentuntuisuutta hieman.

Sellainen setti siis, mitään suuria yllätyksiä ei varmaankaan ole :) Noiden lisäksi on tietysti paljon muitakin musikaaleja joista pidän ja monia musikaaleja on vielä näkemättäkin. Ainakin ihan ensimmäiseksi mieleen tulee Rocky Horror Picture Show, jota en häpeäkseni ole nähnyt (lukuunottamatta pieniä pätkiä).

Translation:

I decided to list my top 5 favorite musicals as a respond to the Movie Monday challange.