What a feeling!

Tämän viikkoinen Movie Monday -haaste on näemmä osoittautunut kovaksi palaksi usealla bloggarille. Ja kieltämättä itsellänikin löi aika tyhjää, kun haasteena siis oli kertoa elokuvasta, joka tuo aina mieleen jonkun tietyn hetken tai tunteen. Mulla liittyy enemmän tiettyjä muistoja ja fiiliksiä musiikkiin, yllättävän vähän näköjään sitten leffoihin! Päätinkin nyt ottaa sitten hieman erilaisen näkökulman viikon haasteeseen, pahoittelen jos tämä ampuu ihan ohi aiheen, mutta iski tuossa yksi päivä mieleen että tämä teksti on nyt vain pakko kirjoittaa :)

Kävin taas pitkästä aikaa aiemmin viikolla elokuvissa. Monien tuttujeni mielestä käyn todella usein leffassa, mutta en itseasiassa koko kesänä ole tainnut käydä leffateatterissa ennen tätä viikkoa! Anyway, siellä elokuvateatterin popcornin ja karkin tuoksuisessa hämyisessä ilmassa tunsin jälleen kerran sen ihanan fiiliksen, joka aina elokuvateatterissa minut valtaa. Uskon että monet muut elokuvafanaatikot tietävät tismalleen mitä tarkoitan ilman sen kummempia selittelyjä, mutta avataan nyt hieman asiaa.

Elokuvateattereissa on aivan oma fiiliksensä. Kun istuu teatterin (useimmiten) mukavan pehmoisiin tuoleihin popcorn-tötsä edessään valojen pikkuhiljaa himmetessä ja trailereiden lähtiessä pyörimään, voin ainakin itse unohtaa ulkomaailman ihan täydellisesti. Sillä nimenomaisella hetkellä muuta maailmaa ei ole olemassa enkä muista edes niitä eniten mieltä vaivaavia ongelmia pariin tuntiin. Olen huomannut, että tämä on vakio vain silloin kun käyn todellakin elokuvateatterissa katsomassa leffoja. Toki kotona katsottunakin leffat auttavat unohtamaan hetkeksi kaiken muun, mutta täydellinen irtiotto onnistuu minulta vain elokuvateatterin pimeydessä. Ei myöskään ole parempaa fiilistä kuin se, että elokuva salpaa hengen huikeilla kohtauksillaan, musiikillaan, juonellaan ja näyttelijöillään. Tiedättehän sen tunteen kun ei voi muuta kuin tuijottaa jättimäistä valkokangasta silmät lautasen kokoisina jotta varmasti imisi itseensä jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan, eikä uskalla edes silmiään räpyttää siinä pelossa että missaa edes yhden sekunnin?

Ei ole siis yhtä tai edes kahta tiettyä elokuvaa (ainakaan näin äkkiseltään muisteltuna :D), jotka aina veisivät minut takaisin johonkin tiettyyn hetkeen tai muistuttaisivat tietysti tunteesta. Jokainen kerta elokuvateatterissa saa minut muistamaan miksi elokuvaliput ovat rahansa arvoisia, miksi rakastan elokuvia ja elokuvissa käymistä ja jokainen kerta saa minussa aikaan voimakkaan tunneryöpyn, jota voi kuvailla ainoastaan ilmaisulla: what a feeling!

♫: Maj Karma - Iskelmä

Transformers: Dark of the Moon

Odotukseni TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI leffaa kohtaan olivat suhteellisen korkeat. Pidän nimittäin oikeasti aika paljon kahdesta edellisestä Transformers leffasta, jokin niissä autoiksi ja taas takaisin jättikokoisiksi roboteiksi muuttuvissa ulkoavaruudesta tulleissa autoboteissa viehättää. Lisäksi elokuvat ovat olleet todella hauskoja, kuuluisa comic timing on toiminut just eikä melkein ainakin omalla kohdallani. Ja vaikka tämä kolmas Transformers elokuvakin oli ihan hyvä, jokin siinä hieman tökki enkä välttämättä jaksaisi sitä ihan heti uudestaan katsoa.

Suloinen Shia LaBeouf jatkaa Sam Witwickynä, mutta hemaisevan Megan Foxin tilalle leffan naiskauneudeksi on astunut brittiläinen Rosie Huntington-Whiteley, joka lähtee mallin taustastaan ponnistamaan elokuvatähdeksi. Foxin hahmon Mikaelan poistuminen Samin elämästä sivuutetaan hyvin yliolkaisesti, tyttö vain otti ja lähti. Elokuva alkaa jälleen kerran pienellä kertauksella siitä, miksi autobotteja ylipäänsä on Maahan eksynyt. Omalla planeetallaan Cybertronilla käytiin raakaa sotaa autobottien ja decepticonien välillä ja siinä rytäkässä koko planeetta tuhoutui elinkelvottomaksi. Planeetalta kuitenkin ehti paeta alus, jonka lastina on hyvin kallisarvoista ja potentiaalisesti vaarallista autobottien teknologiaa. Alus ei kuitenkaan pääse määränpäähänsä vaan törmää omaa Maatamme kiertävään Kuuhun. Eletään vuotta 1961 ja jenkit havaitsevat törmäyksen, ja 8 vuotta myöhemmin NASA lähettää ensimmäisen miehitetyn avaruussukkulan Kuuhun tutkimaan alusta.

Hypätään takaisin nykyaikaan, jossa Sam Witwicky kamppailee niinkin tavallisen asian kuin työnhaun parissa. Huolimatta siitä että nuori vastavalmistunut on pelastanut maailmamme jo kahdesti ja saanut urotöistään jopa metalin itse Obamalta, ei töitä tunnu löytyvän. Itsetuntoa nakertaa lisäksi se, että kuvankauniilla tyttöystävällä on rahaa ja hyvä työpaikka sekä lipevä ja komea pomo (Patrick Dempsey). Saatuaan kuitenkin työpaikan ison firman postipuolella Sam saa tietää tarkoin salatuista Kuulento-operaatioista ja niiden todellisesta tarkoituksesta. Autobotit sekä ihmiskunta ovat vaarassa ja Samin on saatava tieto NEST-tiimille, joka työskentelee yhdessä autobottien kanssa ratkaistakseen erilaisia ihmisten välisiä konflikteja. Decepticonit ovat jälleen aktivoituneet ja tällä kertaa heidän suunnitelmansa on megalomaaninen ja katastrofaalinen ihmisille. Sam joutuu taas keskelle jättiläisrobottien mäiskintää ja monet muutkin ennestään tutut hahmot kuten Seymour Simmons (John Turturro), Epps (Tyrese Gibson) ja Lennox (Josh Duhamel) vetäistään keskelle taistelua.

Vaikka elokuvan tapahtumat lähtivät rullaamaan hyvään vauhtiin ja elokuva muutenkin eteni vauhdikkaasti, tämä kolmas elokuva oli mielestäni kaikista hajanaisin juoneltaan. Elokuvassa tuntui oikeastaan tapahtuvan vähän liikaa, tarina oli liian massiivinen mahtuakseen 2½ tuntiin ja tosiaan tuo elokuvan kesto alkoi loppua kohden tuntua liian pitkältä. Mietin jo pariinkin otteeseen että herran jestas miten kauan tämä oikein kestää :D Elokuvassa oli kuitenkin onnistuttu säilyttämään aikaisempienkin leffojen hauskuus, leffa nimittäin sai koko teatterin hersymään naurusta useampaankin otteeseen. Huntington-Whiteley oli yllättävän hyvä roolissaan, mutta Transformers elokuvissa ei tosiaankaan pidä ottaa noita naispääosarooleja kovin vakavasti. Eiköhän se perimmäinen tarkoitus sekä Megan Foxilla että Huntington-Whiteleyllä ole ollut näyttää seksikkäältä mutrusuulta joka on pelastamista vailla :)

Toimintaa kyllä piisasi, mutta jostain syystä se ei saanut minussa enää aikaan samanlaista hengen salpautumista ja kylmiä väreitä kuin aiemmin (mielelläänhän sitä toki edelleenkin katsoi). Tähän saattoi tietysti vaikuttaa elokuvan ulkopuolisetkin seikat kuten väsymys  ja istumisen puuduttavuus (olin siis juuri tuntia aiemmin käynyt katsomassa Harry Potterin :D). Olen kuitenkin sitä mieltä että elokuvan suurin ongelma oli sen venynyt kesto ja varmasti elokuvantekijöiden kannalta taas suuri yritys tunkea mahdollisimman paljon liian lyhyeen aikaan. Aina ei voi voittaa ja tällä kertaa Transformers oli minulle pikkuisen pettymys. Toisaalta taas veljeni sanoi että hänen mielestään oli ehkä vähän jopa parempi kuin aikaisemmat! Joten mene ja tiedä :)

Kuvat allmoviephoto.com

Translation:

In addition to seeing the last Harry Potter film, I also went to see the Transformers: Dark of the Moon. I've really enjoyed the last two Transformers movies and had expectations for this film quite high. Truth be told, I was just a little bit disappointed. The film was perhaps a bit too long (over 2 and a half hours!) and had a bit too much stuff in it. Nevertheless, it was really funny and even though all the action sequences didn't give me the goosebumps they used to in the previous films, it was enjoyable to watch. 

Harry Potter and the Deathly Hallows part 2

VAROITUS! Sisältää spoilereita Kuoleman Varjelukset part 1 -elokuvasta!

Mistäköhän sitä edes aloittaisi. En ole mikään hirveä Harry Potter -fani, vaikka toki olen tykännyt niin kirjoista kuin elokuvistakin. En ole kuitenkaan koskaan tuntenut tarvetta jonottaa uutta kirjaa koko yötä tai nähdä uusin elokuva ensinäytöksessä. Kuten tunnustinkin jo Kuoleman Varjelukset Osa 1:n kohdalla, en siis ole vieläkään lukenut kaiken päättävää viimeistä kirjaa. Se oli osaksi ajan puutetta ja saamattomuutta - en vain saanut aikaiseksi luettua sitä ennen leffan ensimmäisen osan ilmestymistä - ja osaksi myös tiedostettu valinta. Halusin nähdä millaisena koen elokuvan kun en tiedäkään sen mahdollisia juonenkäänteitä ja tapahtumia ennalta, enkä voi täten myöskään nurista epäkohdista ja erilaisuuksista kirjaan nähden.

Kuoleman Varjelusten ensimmäinen osa olikin erittäin positiivinen yllätys - ei siis sillä ettenkö tosiaan pitäisi aiemmistakin Potter filmatisoinneista, mutta tämä leffa oli erilainen kokemus aiempiin verrattuna. Tein ehkä sen virheen mennessäni nyt katsomaan viimeisen elokuvan päättävää osaa, että en katsonut tuota ekaa osaa uudestaan juuri ennen. Niinpä elokuvan alku menikin siinä, että kaivelin muististani mitä kaikkea siinä edellisessä tapahtuikaan ja mihin se jäi. Sillä Part 2 jatkuu todellakin aivan suoraan siitä mihin jäätiin.  Harry ja kumppanit ovat paenneet täpärästi Bellatrixin kynsistä Malfoyiden kartanosta ja päätyneet kauniille hiekkarannalle, jolle he hautaavat kotitonttu Dobbyn (tähän väliin muuten pakko sanoa, että olen ehkä sitten tunteeton hirviö, mutta olin enemmänkin tyytyväinen kun se tonttu kuoli. En nimittäin tykännyt siitä missään vaiheessa). Voldemort voi toisaalla hykerrellä tyytyväisenä löydettyään juuri voimakkaan Elder Wandin. Harryn, Hermionen ja Ronin täytyisi vielä löytää viimeiset hirnyrkit ja tuhota ne, jotta heillä olisi mitään mahdollisuuksia käydä itse Voldermortia vastaan. Voldemort käy kuitenkin kärsimättömämmäksi ja Harrylle tuleekin todenteolla kiire päästä hirnyrkkien jäljille ennen kuin on liian myöhäistä.

Jostain syystä koin elokuvan alun jotenkin hieman tahmeaksi, mutta melko pian päästiin kunnolla vauhtiin.  Tahmeus tosin saattoi johtua juurikin siitä, että ekan osan näkemisestä oli niin kauan ja itselläni kesti vähän aikaa päästä taas kärryille. Muutama kohtaus sai aikaan tahatonta tirskahtelua ja olin vähän että mitääääh, kuten "valkoinen huone" kohtaus...Kaikki elokuvan nähneet varmaan tietävät kyllä mitä tarkoitan :D Oli kuitenkin hienoa, että hahmot kuten Neville Longbottom ja Professori McGarmiwa saivat omat hienot kohtauksensa ja pääsivät todella näyttämään kyntensä. Massiiviset ja vauhdikkaat taistelukohtaukset joissa värikkäät loitsut vain lentelivät saivat kyllä hengen salpautumaan ja ihon kananlihalle.

Kuten mainitsinkin tuossa aikaisemmassa kirjoituksessani Part 1:stä koskien, olen aina pitänyt todella paljon siitä kun Potter leffoissa on näytetty kuolonsyöjiä. Vaikka en koskaan kirjoja lukiessani hirveästi hurrannut kuolonsyöjille saati Luihuisille, leffoissa mitä likemmäs loppua on tultu, olen tykästynyt niihin pahiksiin enemmän ja enemmän. Jokin niissä Voldemortin seuraajissa on niin coolia :D Bellatrix Lestrange on suosikkini, ihana sekopää! Varsinkin nämä kaksi viimeistä elokuvaa ovat saaneet minut myös tykästymään kovasti itse Isoon Pahikseen, eli Lordi Voldemortiin. En voisi tosiaan kuvitellakaan ketään parempaa Voldermortiksi kuin ihana Ralph Fiennes. Rakastin tässä viimeisessä osassa kaikkia Voldemortin suorastaan lapsellisia kiukunpuuskia sekä lapsenomaista ilakointia (oh c'mon, kuka ei muka heltynyt siitä kömpelöstä halauksesta?!). Ihan parasta :D Suostuiskohan joku tekemään sellaisen Lordi Voldemortin Oma Elokuva -leffan kaikkien lastenelokuvien jatko-osien hengessä? Tuossa hahmossa nimittäin olisi kyllä riittänyt syvyyttä ja moniuloitteisuutta tutkittavaksi.

Kaiken kaikkiaan siis pidin Harry Potterin tarinan päättävästä elokuvasta paljon, joskin kokonaisuutena tämä olisi ehkä loppujen lopuksi toiminut paremmin mikäli olisin lukenut kirjan. Sanat ovat kieltämättä nyt hieman hukassa, pitäisi oikeastaan nähdä elokuva uudestaan ja ehkä sen jälkeen voisi syntyä kattavampaa tekstiä ja mielipidettä. Nyt tyydyn siis sanomaan vain, että näitä vikoja elokuvia ei siis todellakaan voi enää suositella perheen pienimmille. Vaikka en mikään hardcore Potter-fani ole koskaan ollutkaan, oli leffateatterista poistuttaessa kieltämättä pikkaisen haikea fiilis. Harry Potter, niin kirjat kuin elokuvatkin, ovat kuitenkin olleet jo vuosikymmenen ajan suuri ilmiö ja niitä on odotettu - toiset enemmän ja toiset vähemmän, mutta kuitenkin. Nyt on tultu yhden aikakauden loppuun ja onkin kyllä toisaalta mielenkiintoista nähdä, onko tulevaisuudessa luvassa mitään samankaltaista yhtä suosittua ilmiötä, joka aloittaisi taas uuden aikakauden. Toisaalta saatan myös olla sitten itse jo niin "vanha" etten pääse enää siihen kelkkaan lainkaan kyytiin...

PS. Olen kuullut paljon kommentteja että sen kirjan viimeinen luku on totaalinen fail ja pilaa suorastaan koko tarinan? Sanokaa nyt joku kirjan lukenut että kai tolla tarkoitettiin sitä leffan loppukohtausta? :D

Translation:

All I can really say at this moment, is to quote Depeche Mode: "words are meaningless, and forgettable". I've just seen the final chapter of the Harry Potter era and I did like it very much, though some scenes made me go lol wut?! :D And gosh I loved Voldemort's little temper tantrums ♥ And seriously, who can honestly say that they didn't feel a bit warm and fuzzy inside after that awkward hug? I've never been a huge Potter fanatic, but I do admit feeling a little sentimental leaving the theatre. After all, Potter has been a huge phenomenon for a decade and now it has come to an end. Aaanyway, I think I should watch the film again and maybe after that I could actually form some meaningful sentences and opinions. But for now I'll just settle with saying that the film was good. Loved the death eaters and the fight sequences. Awesome.

Lapsuuden sankar(e)ille

Jep, olen vähän myöhässä viime viikkoisen Movie Monday -haasteen kanssa. Viime viikko oli aika kiireinen ja lisäksi aihe aiheutti aikamoista päänvaivaa, mutta haluan siitä kuitenkin kirjoittaa koska aihe on todella hyvä. Tällä kertaa bloggarit haastettiin siis kaivelemaan esille niitä omia lapsuudesta tähän päivään saakka säilyneitä leffasankareita. Elokuvia, jotka kenties tekivät minustakin leffafanaatikon ja vaikuttivat syvästi lapsena tai nuorena, ja ovat tosiaan säilyneet muistoissa tähän päivään asti.

Kuten sanottu, ihan pirun vaikea tehtävä ainakin minulle! On todella vaikea jäljittää kauas lapsuuteen sitä THE elokuvaa, joka olisi herättänyt minussa sen roihuavan rakkauden elokuvia kohtaan, sillä oma käsitykseni on, että niin kauan kuin vain kykenen edes muistamaan olen ollut syvästi kiinnostunut leffoista ja niiden maailmasta. Tämä itseasiassa pitääkin aikalailla paikkansa, sillä äitini on kirjoittanut vauvakirjaani että jo 4-vuotiaana olen ollut intohimoinen videoiden katsoja :D Ja kuten monet muutkin lapset, olen katsonut paljon Disneyn leffoja ja lunttaamalla samaisesta vauvakirjasta selvisi että 5-vuotiaana sain ALADDIN elokuvan VHS:nä. Aladdin onkin kyllä säilynyt yhtenä Disney-suosikkinani, elokuvan kappaleet ovat aivan loistavia ja kaikki hahmot upeita! Ehkä voinkin sanoa, että ensimmäinen lapsuuden sankari on ollut juurikin Aladdin ja etenkin Lampun Henki oli ihan huippu :)

Haluan kuitenkin nostaa esille myös muutamia muita ikimuistoisia elokuvia, jotka tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Toukokuussa vinkkailin STRIKING DISTANCE leffasta, joka ei varmastikaan ollut aivan ensimmäinen aikuisempi elokuva jonka nuorena näin, mutta varmasti yksi niistä. Sitä katselin aina salaa yksin kotona, enhän tosiaan olisi vielä ihan niin nuorena saanut tätä K-15 elokuvaa katsella, mutta leffa oli minusta hurjan kiinnostava ja tietysti erilainen kokemus noista Disney-leffoista. Ehkä mulla saattoi olla myös pieni ihastus Bruce Willisin näyttelemään kovis Tom Hardyyn... Varmaan samoihin aikoihin saimme veljeni kanssa luvan katsoa enon kattavasta leffahyllystä niitä "vanhoja" BATMAN elokuvia. Suosikkini niistä on edelleen ehdottomasti Tim Burtonin ohjaama BATMAN RETURNS, jossa on hemaiseva Kissanainen (Michelle Pfeiffer) ja hieman ällöttävä Pingviini (Danny DeVito), Batmanina häärii Michael Keaton. Burtonin luoma synkkä ja goottivivahteinen maailma oli ehkä upeinta mitä olin siihen mennessä nähnyt. Olen katsonut nuo kaikki vanhemmat Batman leffat lukemattomia kertoja, halusimme veljeni kanssa välttämättä aina katsoa niitä kun vierailimme ukin ja enoni luona. Emme koskaan kyllästyneet niihin, ja totta puhuen en ole vieläkään kyllästynyt!

Jim Carreysta en ole oikeastaan koskaan erityisemmin välittänyt, mutta aikoinaan ACE VENTURA elokuvat olivat todella kuumaa kamaa leffojen saralla. Niitäkin katsoimme veljeni kanssa kyllästymiseen asti ja on tunnustettava, että monia pieniä ilmaisuja (kuten "Yes, Satan?" ja "Lo-hoo-se-her" :D ) on Ace Venturasta jäänyt omaankin repertuaariin. Oman mainintansa ansaitsee ehdottomasti myös INDIANA JONES, joka ehdottomasti lukeutuu omiin sankareihin. Indy-leffat ovat jotain niin huippua ja Harrison Ford on vain niin mahtava Indiana Jonesina ♥ Indyt sai kiinnostuksen historiaa ja arkeologiaa kohtaan heräämään ja tätä kiinnostusta siivitti myös hieman myöhemmin ilmestynyt MUUMIO -elokuva (ja jatko-osat, vaikka ykkönen onkin luonnollisesti paras). Pakko tietysti mainita myös JURASSIC PARK, jota kaikkien mainittujen elokuvien tapaan tuli katsottua enemmän kuin olisi ehkä ollut edes tarpeellista :D

Mikään yksittäinen elokuva ei siis voi viedä kunniaa koko tähän astisen elämäni kestäneestä elokuviin kohdistuneesta intohimostani, vaan se on kaikkien tässä mainittujen ja mainitsematta jääneiden elokuvien summa. Ehkä minussa on myös aina ollut sisäänrakennettuna jokin kaipuu toiseen todellisuuteen jonka elokuvat ovat sitten ystävällisesti tarjonneet.

Kuvat: Google ja we♥it

Into the Wild

Jo pitkään katselulistalla on ollut Sean Pennin ohjaama tositapahtumiin perustuva INTO THE WILD - Erämaan armoille. (Joka kerta kun luen tuon elokuvan nimen päässä alkaa soida 30 Seconds To Marsin The Mission biisi :D) Aluksi leffa ei kiinnittänyt huomiotani mitenkään, "joku eräjormailuleffa, just joo". Kuulin siitä kuitenkin paljon positiivista palautetta ja otettuani hieman selvää leffan todellisesta juonesta ("ai se ei ookaan pelkkää eräjormailua!") elokuva päätyikin katselulistalle. Pari vuotta siinä meni, mutta nyt se on nähty!

Into the Wild kertoo tositarinan Christopher McCandlessista (Emile Hirsch), nuoresta vastavalmistuneesta, joka vastoin vanhempiensa odotuksia hylkää mukavan elämänsä ja lähtee rahattomana elämään kulkurielämää. Chris matkaa ympäri maata omaksumansa salanimen Alexander Supertramp alla ja tutustuu mitä erilaisempiin ihmisiin, joihin hän jättää lähtemättömän vaikutuksensa. Unelmanaan löytää itsensä, rauha ja onni kaukana modernin maailman velvoitteista ja rasitteista Chris suuntaa Alaskan erämaahan. Siellä hän aikoo elää täysin luonnon armoilla ja sen antimista, mutta päästyään sinne hän huomaa pian, että ei ole tarpeeksi hyvin varustautunut rankkoihin erämaan oloihin. 

Elokuvassa liikutaan hieman sikin sokin ajassa kun pikkuhiljaa kerrotaan koko Chrisin matka aina Alaskaan asti. Matkallaan hän kohtaa mm. hippipariskunnan (Brien Dierker ja Catherine Keener), viljan poimurikoneenajajan Waynen (Vince Vaughn), nuoren lahjakkaan laulajatytön Tracyn (Kristen Stewart) sekä eläkkeellä olevan perheensä menettäneen miehen Ronin (Hal Holbrook). Chrisin tarinaa valottaa myös hänen siskonsa Carine (Jena Malone), joka ymmärtää ehkä parhaiten Chrisin päätöksen hylätä vanha elämänsä ja kadota maailmalle.

Kukapa ei joskus haaveilisi hylkäävänsä nykyisen elämän velvoitteet, ahdistukset ja ongelmat ja lähtevänsä vaikkapa maailmanympärimatkalle? Minä ainakin haaveilen, useinkin. Siinä mielessä Into the Wild on todella innoittava elokuva, mutta on siinä varjoisa puolensakin. Chris katkaisee kaikki yhteydet omaan perheeseensä ja täten isä ja äiti sekä sisko joutuvat elämään epätietoisuudessa onko Chris edes elossa. Onko tämä sitten Chrisin itsekkyyttä vai pelkästään päättäväisyyttä ja omanlaistaan kunnianhimoa toteuttaa unelmansa, sen voi katsoja päättää.

Kokonaisuudessaan Into the Wild oli mielenkiintoinen ja hyvä elokuva, jota en kuitenkaan katsoisi aivan pian uudestaan. Itseäni alkoi hieman ärsyttää kohtaukset joissa Chrisin sisko analysoi Chrisin motiiveja, jotenkin ne selitykset saivat elokuvan tuntumaan liian teennäiseltä. Mutta muuten siis oikein hyvä elokuva joka kannattaa katsastaa. Emile Hirsch on saanut paljon kehuja roolisuorituksestaan, eikä suotta.

Kuvat allmoviephoto.com

Translation:
I've been meaning to watch INTO THE WILD for a couple of years now, but only managed to do so yesterday. The movie is directed by Sean Penn and the lead role of Christopher McCandless is played by Emile Hirsch, who has received a lot of praise for his role. And indeed he makes a great role as the young well-educated man who decides to give away all his money and travel to the Alaska wilderness to live and survive in the wild alone for a little while. Into the Wild was a very interesting and a very good movie, and I think it gives the viewer a lot to think about. I mean, who wouldn't dream of abandoning all of the problems and responsibilities of their regular lives every once in a while? Definitely one to watch.

The Dark Knight Rises

Vihdoin on julkaistu ensimmäinen teaser traileri kesällä 2012 teattereihin tulevasta Batman -leffasta nimeltään THE DARK KNIGHT RISES. Vaikka teaseri ei ihan hirveästi vielä anna, olen silti aivan innoissani. Pidin edellisestä THE DARK KNIGHT leffasta todella todella paljon ja siksi odotukset ovat tietysti melko korkealla tämän kolmannen Christopher Nolanin ohjaaman Batmanin kohdalla.

Tällä kertaa Batman kohtaa Anne Hathawayn näyttelemän Catwomanin sekä Tom Hardyn Banen. Myös ihana Joseph Gordon-Levitt liittyy nimekkääseen näyttelijäkaartiin!! Tunnustan että mulla on pienet epäilykset Hathawayn suhteen, en oikein ole osannut tähänkään päivään mennessä päättää pidänkö hänestä vai en. Plus Michelle Pfeifferin Kissanainen tulee aina olemaan mulle se ykkönen. Mutta saa nähdä voittaako Anne tämän leffan myötä minutkin puolelleen :) IMDb:n mukaan myös Marion Cotillard nähtäisiin leffassa, mikä olisikin aika jännä, nimittäin sitten tässä leffassa olisi peräti neljä (kun lisätään siis joukkoon vielä Michael Cane) samaa näyttelijää kuin Nolanin ohjaamassa INCEPTION -leffassa! Niin ja olihan tosiaan BATMAN BEGINS -leffassa myös Inceptionissa ollut Cillian Murphy. Piiri pieni pyörii siis ;) Jos TDKR -leffaan jostain syystä hyppää vielä Leonardo DiCaprio alan vakavasti epäillä että kyseessä onkin joku Inception 2 eikä Batman leffa lainkaan :D

Odotteleeko kukaan muu The Dark Knight Risesia yhtä innolla kuin minä?

PS. Pahoittelen päivän tuplapostausta. Muistakaa tsekata siis myös aikaisempi The Walking Dead aiheinen postaus!

Translation:

Yay, finally a teaser trailer for the new Chris Nolan's THE DARK KNIGHT RISES film, to be out in summer 2012! I'm super excited! Btw, I just realized that if it's true that Marion Cotillard is in the film too, then TDKR will have four of the same actors (Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt, Michael Cane) that Nolan's previous film INCEPTION had! And to top that off, Batman Begins also starred Cillian Murphy, also familiar from Inception! Such small circles, eh? :) If for some reason DiCaprio was to appear on TDKR I'm seriously considering the option that this is not a Batman movie at all but in fact some sort of Inception 2...Anyway, are you as excited about the new film as I am?

The Walking Dead

Piti ehkä kirjoittaa THE WALKING DEAD sarjasta jo aikoja sitten, mutta sain vasta juuri hetki sitten katsottua koko ensimmäisen kauden loppuun. Säälittävää sinänsä, sillä tuo eka tuottari sisältää vain kuusi jaksoa :D Ekan jakson katsoin jo joskus aikaisin keväällä, mutta mistä lie johtunut kaiken maailman kiireistä (lue: en oikeasti vain ehkä uskaltanut katsoa tätä yksin...) katselu jäi tuolloin vain siihen ensimmäiseen jaksoon. Töihin ilmestyi kuitenkin jo kesän alussa ensimmäinen tuotantokausi vuokralle ja olenkin siitä asti silmäillyt sitä tositarkoituksella. Viimein sainkin sen napattua vapaapäivän ratoksi ja yhteen putkeenhan nuo kaikki kuusi jaksoa sitten pitikin katsoa.

Poliisi Rick Grimes (Andrew Lincoln) herää koomastaan autiossa sairaalassa. Hämmentyneenä hän lähtee vaeltelemaan löytääkseen ihmisiä, mutta löytää ainoastaan lukittuja ovia varoituskyltein ja läjäpäin ruumiita sairaalan ulkopuolella. Mitä hittoa on tapahtunut? Koko kaupunki on autioitunut ja Rickin vaimo Lori (Pako-sarjasta tuttu Sarah Wayne Callies) ja poika Carl (Chandler Riggs) ovat myös kateissa. Rick huomaa myös pian, että ei olekaan yksin, mutta nuo kävelevät (tai ryömivät) irvokkaat otukset ovat kaukana inhimillisistä ihmisistä ja halajavat kummasti päästä Rickin kimppuun. Alkaa Rickin kamppailu hengestään vakaana aikomuksenaan löytää kadonnut perheensä. 

Ensimmäiset elävät ihmiset joihin Rick törmää ovat Morgan (Lennie James) ja tämän poika, jotka kumma kyllä eivät ole kovinkaan innoissaan tavattuaan elävän ihmisen. Onkin selvää, että zombien valloittamassa maassa jokaisen on pidettävä huolta itsestään ja harteilleen ei kannata kasata liikaa painolastia, toisin sanoen if you can't keep up, you'll get left behind. Morgan vinkkaa Rickille, että suuressa kaupungissa olisi kuulemma turvaa ja muita ihmisiä, niinpä Rick päättää suunnata perheensä etsinnän Atlantaan. Toisaalla pieni ryhmä selviytyjiä on leiriytynyt kaupungin ulkopuolelle, jonne zombiet eivät vielä ole levittäytyneet. Sarjan edetessä nopeaan tahtiin Rickin ja selviytyjäjoukon tiet kohtaavat, ihmisiä menetetään mutta osa myös löytää toisensa. Olin muuten aika innoissani ja hyvilläni kun ihana näyttelijä Norman Reedus (The Boondock Saints) asteli kuvaan yhtenä selviytyjien jäsenenä!

Vaikka alkuasetelma onkin jo suorastaan huvittavan tuttu (tyyppi herää sairaalassa ja sillä välin maailma on muuttunut elävien kuolleiden leikkikentäksi), sarja naulitsee katsojansa paikalleen. Sarjan jälki, eli lavasteet, maskeeraukset ja koko ilme on suorastaan elokuvamaista. Välillä melkein unohtaa, että katsoo tv-sarjaa eikä kokopitkää elokuvaa. Tietysti sarja antaa hahmoille enemmän tilaa kehittyä ja kasvaa, tosin Walking Deadin ensimmäisellä kaudella ihmisissä ei ihan hirveästi ehkä kasvua näy, mikä varmasti johtuu kauden lyhyydestä. Eiköhän toisella kaudella nähdä sitten paljon enemmän hahmojen välisen dynamiikan kehittymistä. Sarjassa mielenkiintoisinta jännittävien zombien tappo- ja pakokohtauksien ohella on tietysti seurata kuinka ryhmä hyvin erilaisia ihmisiä tulee toimeen vaativissa oloissa, ja kuinka he selviytyvät tottumansa elämäntyylin ulkopuolella.

Tarkemmin ajateltuna sarja ei loppujen lopuksi tuo zombie-genreen mitään uutta, paitsi elokuvaa pidemmän keston. Tämä ei kuitenkaan omasta mielestäni haittaa, vaan sarja jaksaa kiinnostaa juuri henkilöhahmojensa takia. Mielestäni The Walking Dead on itseasiassa paljon parempi kuin hyvin monet zombie leffat. Suosittelen siis aivan ehdottomasti katsomaan! Toinen kausi alkaa jenkkilässä lokakuussa, joten tässä on hyvin aikaa katsastaa eka kausi ennen kuin jatkoa seuraa ;) Itse en millään malttaisi nyt odottaa tuon kakkoskauden alkamista!

Laitetaan vielä lyhyt teaseri kakkoskaudesta.

PS. Hassua, vaikka varmasti tarkoituksellista symboliikan vahvistamista, mutta lukuisista mahdollisuuksista huolimatta päähenkilö Rick Grimes ei vaihda vaatteitaan, vaan pitää yllään koko ajan poliisin uniformuaan :D 

Translation:

I just finished watching the zombie tv-show The Walking Dead. The setting of the series is rather usual, a guy wakes up from a coma in a hospital and finds out that the world is occupied by zombies. A handful of survivers try to dodge zombie bites and stay alive while also trying to find hope of a better tomorrow. Although not really providing anything new to the table, The Walking Dead is an addictive show with its interesting characters and movie-like look. I seriously recommend this show. The first season is only 6 episodes and the 2nd season airs in the States on October, so there's plenty of time to check out the beginning ;)

♫: Stone Sour - Anna