Melancholia

Pohdin pitkään onko Lars Von Trierin käsikirjoittama ja ohjaama MELANCHOLIA elokuva sellainen, jonka haluan edes nähdä. Olin lukenut ylistäviä ja hämmentyneitä arvosteluja, mutta huolenaiheeni ei suinkaan ollut se, onko elokuva hyvä vai huono, eli onko se katsomisen arvoinen. Sen sijaan huolenaiheeni oli se, että aiheuttaako se minulle niin hirveän ahdistuksen että se lähentelee paniikkia. Näitä on nimittäin taas viime aikoina ollut ihan ilman niitä lisääviä leffojakin. Tiedätte ehkä sanonnan "curiousity killed the cat". No, uteliaisuuteni vei jälleen voiton ja nyt joudun ehkä kärsimään sen seurauksista.

Melancholia on eräänlainen luonteenpiirre joillain ihmisillä. Tässä elokuvassa Melancholia on myös jättiläisplaneetta, joka lähestyy Maata. Elokuva kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäisessä osassa fokus on Justinessa (Kirsten Dunst), joka on juuri mennyt naimisiin komean ja rakastavan Michaelin (Alexander Skarsgård) kanssa. Justine on kuitenkin taipuvainen melankoliaan ja masennukseen, hän on yksi niistä raivostuttavista ihmisistä, jotka pilaavat aina kaiken hyvän mikä heidän tielleen sattuu. Häiden vastaanotto pidetään Justinen siskon Clairen (Charlotte Gainsbourg) ja tämän ökyrikkaan aviomiehen Johnin (Kiefer Sutherland) naurettavan suuressa kartanossa. Justine koittaa pitää yllä iloista ja onnellista naamaria, mutta aivan kuten planeetta Melancholia lähenee Maata, saa Justinen sisäinen melankolia hänestä kiinni...

Elokuvan toisessa osassa valokeilaan astuu vuorostaan sisko Claire, joka pelkää kuollakseen lähestyvää Melancholiaa. Aviomies John rauhoittelee parhaansa mukaan ja vakuuttelee, että planeetta on ystävällinen ja vain ohittaa Maan. Näin käykin, mutta kun tapahtumat saavat yllättävän käänteen, joutuvat kaikki kohtaamaan lähestyvän tuhon omalla tavallaan. Kuinka suhtautua asiaan, jota ei voi paeta? Justine on kylmän rauhallinen, sillä hänellä ei ole juurikaan mitään hävittävää, kun taas Claire joutuu kamppailemaan pelkonsa ja paniikkinsa kanssa yksin...

Elokuvan edetessä loppua kohti Justinesta tulee tavallaan Melancholia -planeetan ruumiillistuma. Hän näkee asian niin kuin se on, ilman inhimillisiä tunteiluja ja kaunisteluja. Pystyin monessa kohdassa samaistumaan Clairen lausumaan "Sometimes I hate you so much Justine", sillä Justine on ehkä yksi rasittavimmista ja ärsyttävimmistä elokuvahahmoista ikinä. Tiedän, että ihan oikeasti on olemassa sairaita ihmisiä jotka käyttäytyvät monin samoin tavoin kuin elokuvan Justine, mutta en vain voi sille mitään että verenpaineeni kohoaa kun näen kuinka ihminen tieten tahtoen käyttäytyy typerästi ja pilaa aivan kaiken. Claire onkin Justinen täydellinen vastakohta. Hän yrittää auttaa siskoaan parhaansa mukaan, mutta antaa itselleen luvan myös vihata tätä (ja sanoa sen tälle!). Hän edustaa elokuvassa tavallista ihmistä suhtautumisellaan tulevaan katastrofiin. Pystyin samaistumaan Claireen hänen pelossaan ja ahdistuksessaan, pystyin lähestulkoon tuntemaan saman mitä hän tunsi. Tästä päästäänkin sopivasti alussa mainitsemaani ahdistuksen tunteeseen, jonka elokuva mahdollisesti aiheuttaa.

Kuolemanpelko on aika suuri teema Melancholiassa, ja koska periaatteessa elokuvan tapahtumat voivat jonain päivänä olla tosielämää, tekee se elokuvasta todella todentuntuisen, ja täten siis äärimmäisen ahdistavan. Todentuntuisuutta lisää omalta osaltaan myös se, että kyseessä ei ole mikään perusamerikkalainen katastrofielokuva jossa Valkoisessa talossa käy kuhina kun presidentti ja militari-ihmiset koittavat keksiä tavan estää maapallon tuho. Elokuvassa ei nähdä armageddoneista ja deepimpacteista tuttuja kliseitä, joissa kuvataan koko kansakunnan paniikkia tukkiutuneilla moottoriteillä ja hyvästejä jättäviä perheitä, vaan tässä elokuvassa kuvataan tasan tätä yhtä hieman häiriintynyttä perhettä joka on eristyksissä muista ihmisistä. Tunnelma on lähestulkoon sellainen, ettei koko maailmassa edes ole muita ihmisiä jäljellä kuin he.

Elokuva aiheutti minussa ahdistusta, mutta ahdistus oli pienempi kuin mitä odotin (eli siis pelkäsin). Toisaalta tämä elokuva on myös sellainen, joka jää kummittelemaan mielen syvimpiin syövereihin, enkä siis uskalla vielä ollenkaan poislaskea sitä mahdollisuutta, että jonain yönä herään tuskan hikeen kun näen painajaista Maata kohti lähestyvästä planeetasta.

Kenelle suosittelisin? En todellakaan suosittele elokuvaa ihmisille, jotka ahdistuvat (ja panikoituvat) helposti katastrofielokuvista, maailmanlopusta ja kuolemasta (eli en suosittelisi tätä itselleni :D), mutta toisaalta, jos on valmis hyppäämän omalle epämukavuusalueelle ja mahdollisesti kärsimään muutamista painajaisista elokuvan jälkeen, sanoisin että Melancholia on kuitenkin katsomisen arvoinen elokuva. Hieman tylsähköä alkua lukuunottamatta elokuva on hyvin kerrottu ja kauniisti kuvattu. Se on sanalla sanoen melkoisen vaikuttava. Elokuvan jälkeen tuntuu omituiselta jatkaa omaa elämää normaaliin tapaan.