Real Steel

Kukapa olisi uskonut, että nyrkkeilevistä roboteista saa tehtyä näinkin symppiksen elokuvan? No en minä ainakaan. Menin katsomaan elokuvan odottaen lähinnä Transformers -tyylistä actionia alusta loppuun, höystettynä jollain kömpelöllä romantiikalla (en siis vähättele Transformerseja, tykkään itse niistä aika paljonkin, ainakin siitä ensimmäisestä :D), joten yllätyin aika kovin kun jouduin puremaan huultani jotta pala kurkussa ei olisi kasvanut liian suureksi ja purkautunut vuolaina kyynelinä. En sitten tiedä johtuiko herkkyyteni Real Steelin aikana vielä ennen elokuvaa pyörineestä War Horse -trailerista, jota en muuten tasan tarkkaan aio mennä elokuvateatteriin katsomaan. Siitä itkusta ei varmasti tulisi loppua ikinä. 

REAL STEEL siis sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmisnyrkkeilyn on väkivallannälkäisen yleisön vaatimuksesta syrjäyttänyt robottinyrkkeily. Massiivisen kokoiset robotit siis mäiskivät toisiaan niin pienissä (ja laittomissa) underground otteluissa, kuin suurilla areenoilla miljoona yleisön edessä, ja näitä robotteja ohjaavat erilaisin keinoin ihmiset. Charlie Kenton (Hugh Jackman) on yksi tällaisista robonyrkkeilijän ohjaajista, entinen nyrkkeilijä itsekin. Charliella ei kuitenkaan mene hyvin, hän on velkaa vähän jokaiselle ja hän onnistuu tunaroimaan jokaisen hyvänkin mahdollisuuden joka hänen eteensä tulee. Eräänä päivänä Charlie kutsutaan oikeuden eteen tapaamaan 11-vuotiasta poikaansa, jonka kanssa ei ole ollut missään tekemisissä pojan syntymän jälkeen. Charlie saa Max -poikansa (Dakota Goyo) kesän ajaksi riesakseen ja isä ja poika alkavat tutustua toisiinsa melkein puolivahingossa kun he löytyvät kaatopaikalta hylätyn vanhan robotin. Alun epäuskon jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että kyseinen robotti voi olla Charlien pelastus ja myös yleisen mielipiteen yllätykseksi, Atom -niminen altavastaavarobotti alkaakin voittaa otteluita ennennäkemättömällä tyylillä ja periksiantamattomuudella.

Elokuvan ensimmäiset 30-45 minuuttia ärsyttivät minua aivan suunnattomasti ja aloin jo pelkäämään että en pääse ärsytyksen tunteesta eroon. Kuin taikaiskusta, elokuva alkoikin toimia mielettömällä tavalla, loppua kohden käteni hikoilivat ja sydämeni hakkasi jännityksestä, ja innostuksesta syntyneet kyyneleet pyrkivät ulos silmäkulmista. En ole itseasiassa pitkään aikaan kokenut niin voimakasta adrenaliiniryöppyä kuin Real Steelia katsoessa. Robottien väliset taistelukohtaukset olivat upeita, ja saivat paikoin irvistelemään myötätunnosta (vaikka eiväthän koneet mitään tunne! Jännä on ihmismieli...). Alussa nimenomaan Charlien hahmo oli sietämättömän rasittava, mutta muuttui loppua kohden erittäin siedettäväksi ja Hugh Jackmanin sekä Max-poikaa näytelleen Dakota Goyon yhteiset kohtaukset toimivat todella hyvin! Näiden kahden välillä tuntui todellakin olevan sellaista isä-poika kemiaa. Ja siis herran jestas miten sympaattinen tuo Atom-robotti olikaan! Sain taas nieleskellä parissakin kohtaa sitä hemmetin palaa kurkussani...

Vaikka Real Steel onkin juoneltaan perusennalta-arvattava isä-poika suhteen kasvutarina, en tällaiseen elokuvaan mitään sen syvällisempää oikeastaan kaipaakaan. Elokuva on todella viihdyttävä, yllättävän koskettava, mutta myös hauska tapaus, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa elokuvateatterissa mikäli mitään kiinnostusta leffaa kohtaan löytyy. Suuret areena kohtaukset raikuvan yleisön edessä saivat minutkin melkein unohtamaan että olin elokuvateatterissa ja teki mieli itsekin liittyä kannustavaan joukkoon!

Real Steel elokuvateattereissa 2.12.2011.

♫: Clint Mansell - Finish It

Immortals

Viime vuonna ilmestynyttä Clash of the Titans (Titaanien taistelu) -elokuvaa odotin ihan innolla, mutta petyin aika kovasti kun sen viimein näin. Kun sitten keväällä huomasin samankaltaisen IMMORTALS -leffan ilmestyvän syksyllä ja nähtyäni leffan upean trailerin, on kai sanomattakin selvää että olin varovaisen optimistinen ja toivoin elokuvan olevan parempi kuin Titaanien taistelu. Ja Immortals todellakin pesi Titaanien taistelun mennen tullen!

Kreikan taruston jumalat, johtajanaan mahtava Zeus (Luke Evans, joka muuten näytteli jumalaa myös Titaanien taistelussa, tosin silloin jumala Apolloa) ovat vetäytyneet omaan rauhaansa taivaaseen kukistettuaan ja lukittuaan ensin Titaanit Tartaros-vuoren uumeniin. Ikivanhan lain mukaan jumalat eivät saa puuttua kuolevaisten asioihin, poikkeuksena vain jos joku sattuu vapauttamaan Titaanit vankilastaan. Juurikin tätä havittelee vallannälkäinen kuningas Hyperion (Mickey Rourke), jonka täytyy Titaanit vapauttaakseen ensin löytää maaginen Epiruksen jousi. Joukkoineen Hyperion on kukistanut leikiten jo suurimman osan helleeneistä, kunnes kuvaan astuu äpärä talonpoika Theseus (Henry Cavill), jonka Zeus on salaa valinnut johtamaan helleenien joukot voittoon. Theseus omaa uskomattomat taistelun lahjat ja yhdessä kuvankauniin neitsytoraakkelin (Freida Pinto) ja yllättävän urheaksi kuoriutuvan varas Stavrosin (Stephen Dorff) kanssa Theseus lähtee jahtaamaan Hyperionia aikeenaan pysäyttää tämän suunnitelmat vapauttaa Titaanit ja orjuuttaa koko maa.

Jo pelkästään trailerin perusteella pystyi uumoilemaan, että ohjaaja Tarsem Singh on tainnut saada elokuvaansa vaikutteita muutaman vuoden takaisesta visuaalisesta tykityksestä known as 300. Immortals onkin todella upean näköinen ja värimaailma on ihana hiekan, tumman ja kullan sävyillään. Myös näyttävät hidastukset, suorastaan eeppiset taistelukohtaukset ja tietysti elokuvan raakuus muistuttavat paljon 300:sta. (Tuli muuten hirvee himo katsoa toi 300 piiitkästä aikaa, harmittaa että a) dvd ei ole täällä jyväskylässä et voisin sen nyt katsoa ja b) etten tajunnu kattoa sitä viime maanantaina kun olis tullu telkusta.) Pidin kuitenkin Immortalsista enemmän kuin tuosta vertailukohteesta, lähinnä ehkä sen takia että Immortalsin juoni ja tapahtumat toimivat ehkä hitusen paremmin. Loppupuolella sydän hakkasi jännityksestä yllättävän kovastikin ja piti muistaa hengittää, niin hyvin taistelun tuoksina tempaisi mukaansa.

Suosittelen tsekkaamaan, hieno leffa. Nyt en oikein tunnu osaavan muuta sanoa :D

"This is SPARTA!" eiku..."Fight for IMMORTALITY!"

P.S. Leffassa nähdään myös -omaksi yllätyksekseni aika paljon valkokangasaikaa saanut- Joseph Morgan, joka on tuttu Vampire Diaries -tv-sarjan Klausina ;)

La piel que habito / Iho jossa elän

Hupsista, kaikenlaiset kiireet (lue: kandi + muut opiskeluun liittyvät scheisset) ovat näköjään aiheuttaneet täysin vahingossa useamman viikon bloggaustauon! En ole edes kovin intensiivisesti ehtinyt lukemaan seuraamiani blogeja, saati kommentoimaan kiinnostavia postauksia. Kirjoitusaiheitakin olisi ollut useampaankin postaukseen, arvatkaa vain muistanko enää niitä kaikkia... Mutta tosiaan pahoittelut tästä hiljaisuudesta, koitan päästä takaisin kärryille pikkuhiljaa :)

Kävin katsomassa Pedro Almodóvarin kiinnostavalta vaikuttavan LA PIEL QUE HABITO, eli suomeksi Iho jossa elän, elokuvan itseasiassa jo lokakuussa aika pian Driven näkemisen jälkeen. Jep, tulee tämä postaus siis hiiiieman jälkijunassa, mutta tulkoon.

Robert Ledgard (Antonio Banderas) on menestyvä plastiikkakirurgi, joka harjoittaa sekä kokeellista tutkimusta että ei-niin-virallisia leikkausoperaatioita kartanonsa kellarista löytyvässä laboratoriossa ja leikkaussalissa. Perhe-elämän puolella komea lääkäri on kuitenkin saanut kokea kovia; vaimo kärsi erittäin pahoja palovammoja autokolarissa ja tytär traumatisoitui äidin onnettomuudesta eikä koskaan palannut entiselleen. Vaimonsa onnettomuuden riivaamana Robert alkaa kehitellä synteettistä ihoa, joka kestäisi kaikki vahingot ja vauriot - myös palovammat. Koekaniinina Robertilla on häikäisevän kaunis, mutta mysteerinen Vera (Elena Anaya), jota hän pitää lukittuna kartanoonsa. Mutta kuka Vera oikein on? Mikä on hänen suhteensa Robertiin? Vastauksia en tietenkään paljasta, mutta sen verran sanon, että vastaukset voivat tulla aikamoisena yllätyksenä/järkytyksenä/jopa shokkina.

Olen pitänyt kaikista näkemistäni Almodóvarin elokuvista. Pidän siitä miten rohkeita ja epätavanomaisia ne ovat, ja kuitenkin ne tuntuvat kertovan aivan tavallisista ihmisistä tavallisessa ympäristössä. Yleensä kukaan elokuvan hahmoista ei nouse pinnalle selkeästi "hyviksenä" eikä "pahiksena", vaan katsoja tuntee vuoroin sympatiaa ja vuoroin inhoa samaa hahmoa kohtaan. Mutta niinhän se oikeassakin elämässä useimmiten menee, ei kukaan ole pelkästään "hyvä" eikä pelkästään "paha". Almodóvarin elokuvissa on myös aina ollut jotain hieman kieroutunutta, ja en voi väittää ettenkö olisi juuri sellainen ihminen johon kierous puree (nimim. sarjamurhaajat on superkiehtovia <3). Ja ennen kuin kirjoitan seuraavan kommenttini La piel que habito -elokuvasta, täytyy mainita että minä pidin kyllä kyseisestä elokuvasta! Joten älkää ymmärtäkö väärin kun sanon, että La piel que habito oli todella kieroutunut ja sairas jopa Almodóvarin mittapuulla! Minun sanomanani tämä ei todellakaan ole mikään negatiivinen kommentti, ymmärrän kyllä että jollekin elokuva saattaa olla hieman liikaa. Itse siis kyllä pidin, kieroudesta ja sairaudesta huolimatta.

En ole kyllä ikinä erityisemmin lämmennyt Antonio Banderakselle (paitsi ehkä iiihan pikkiriikkisen Zorrona, shh :D), mutta mies sopi tähän rooliin kuin nakutettu. Onhan hän kuitenkin aika komea ja erittäin karismaattinen, ja jollain tapaa myös hieman pelottava. Myös tämä hahmo on juuri sellainen "hyvä pahis" tai "paha hyvis", kummin päin asiaa nyt haluaakin tarkastella. Veraa näytellyt Elena Anaya oli todellakin häikäisevä, uskomattoman kaunis ja suorastaan salpasi hengityksen isoilla ruskeilla silmillään ilmestyessään kuvaan koko valkokankaan mitalla. 

Suosittelen kyllä tätä elokuvaa mikäli Almodóvarin visio miellyttää etkä hätkähdä liikaa kieroutuneita ihmismieliä ja yksityiskohtaisia kuvia. Tämä leffa saattaa hyvinkin löytää tiensä leffahyllyyni jossain vaiheessa.

 

kuvat: allmoviephoto.com

Drive

Kävin katsomassa ylistetyn DRIVE -elokuvan itseasiassa jo viikko sitten perjantaina, ja kirjoittaakin siitä on pitänyt, mutta tuntuu että aika on melko kortilla blogin kirjoittamisen suhteen - pahoittelut siis pitkistä radiohiljaisuuksista ja harvoista kirjoituksista. Ajan puutteen lisäksi Drivesta tuntuu olevan jokseenkin vaikea kirjoittaa, elokuvan aikaansaamaa tunnetta on vaikea pukea sanoiksi!

Niille, jotka eivät vielä tiedä, Drive kertoo Ryan Goslingin näyttelemästä nimettömästä Ajajasta /The Driver, joka työskentelee päivisin autokorjaamolla ja tekee keikkaluonteisesti stunttiajajan hommia elokuviin. Öisin tämä hiljainen ja salaperäinen yksinäinen susi taas ajaa pakoautoa kenelle tahansa sitä tarvitsevalle tiettyjen ehtojen puitteissa, hän esimerkiksi odottaa "asiakkaitaan" vain viiden minuutin ajan. Eräänä päivänä ruokakaupan parkkipaikalla hän tutustuu naapurissa asuvaan Ireneen (Carey Mulligan) ja tämän poikaan Benicioon (Kaden Leos) ja kolmikon välille syntyy lyhyessä ajassa herkkä, mutta samalla vahva suhde, jonka uhkaa rikkoa Irenen aviomiehen Standardin (Oscar Isaac) vapautuminen vankilasta. Ajaja saa kuitenkin selville, että Standardilla on suuria velkoja, joiden kuittaamiseksi tämän pitäisi ryöstää eräs panttilainaamo. Ajaja suostuukin auttamaan Standardia Irenen ja Benicion vuoksi, mutta keikka menee pahasti pieleen ja pian hän huomaa että hänenkin perässään on palkkatappajia. Suojellakseen Ireneä ja poikaa Ajajan täytyy rikkoa omia sääntöjään ja selvittää kenelle Standard oli velkaa ja miksi ryöstö meni pieleen.

Drive ei ollut lainkaan sellainen kuin odotin sen olevan. En tosin osaa oikein selittää mitä odotinkaan sen olevan, mutta joka tapauksessa se oli erilainen. Ja tarkoitan tämän kaikkein positiivisemmalla tavalla! Ensin elokuvan osittainen kasarimaisuus, kuten neonpinkit alkutekstit ja Kavinskyn Nightcall -syntikkapoppi hieman huvittivat, mutta jo pian tyylin omaksui tärkeäksi osaksi koko elokuvan fiilistä. Eikä sillä, elokuvateatterin äänentoistossa kaikki leffan biisit saivat aikaan mielettömiä eargasmeja ja musiikit olivatkin se ensimmäinen asia johon Drivessa rakastuin. Heti elokuvan katselun jälkeen Collegen ja Electric Youthin yhteistyökappale A Real Hero -biisi soikin loppuillan lähes tulkoon repeatilla, vuorotellen vain edellämainitun Nightcall'n ja Desiren Under Your Spell'n kanssa. Elokuvan ohjaaja Nicolas Winding Refn on kuvaillut juuri A Real Hero -biisiä elokuvan tarinan kannalta erittäin kuvailevaksi kappaleeksi.

Elokuvan raakuus tuli minulle myös ihan täytenä yllätyksenä. En kylläkään yleensä hätkähdä kovin helposti, en vain osannut lainkaan odottaa sellaista tältä elokuvalta. Toisaalta Drivessa raakuuskin korostui entisestään, koska muuten elokuvan tahti ja yleinen tunnelma oli välillä suorastaan unettavan rauhallinen ja hiljainen. Niinpä kun kohtauksessa yhtäkkiä laukeaakin ase, saa se suorastaan hyppäämään ilmaan. Elokuvassa olikin siis hienosti käytetty tehokeinona hiljaisuuden ja herkkyyden sekä kovien äänien ja raakuuden kontrastia. Kiinnitin myös huomiota siihen, että elokuvassa oli todella upeasti leikitty valoilla ja varjoilla!

Driven tarina on kaikessa raakuudessaankin hyvin kaunis rakkaustarina ja Ajajan hahmo ihmeen rakastettava, vaikka hänestä ei oikeastaan mitään katsojalle paljastetakaan. Pieniä viittauksia tämän menneisyyteen tarjoillaan, mutta niitä ei selitetä eikä niihin syvennytä sen kummemmin, mikä olikin hieman omituista. Ryan Gosling on kuitenkin ilmiömäisen cool roolissaan ja vaikka olenkin aina pitänyt Ryanista, sai tämä rooli minut oikeasti arvostamaan tätä Hollywoodin jonkinlaisen outona lintuna tunnettua näyttelijää. Toivon todella että Ryania nähdään vielä paljon valkokankailla, luin nimittäin joku aika sitten jostain sellaisen huhun että Ryan ehkä aikoisi jättää näyttelemisen?!

Kuten jo alussa sanoinkin, Driven jälkeen jättämiä tuntemuksia on hirveän vaikea pukea sanoiksi. Kun lähdin viikko sitten perjantaina elokuvateatterista oloni oli jokseenkin hämmentynyt, olin kyllä pitänyt elokuvasta mutta en oikein tiennyt silti mitä sanoa tai mitä ajatella. Minulle Drive olikin ehdottomasti sellainen elokuva, johon rakastuin todenteolla vasta pari päivää sen näkemisen jälkeen kun olin saanut hieman hautoa sitä päässäni. Nyt voin suositella sitä vuolaasti aivan kaikille, sillä Drive todellakin on yksi tämän vuoden parhaimmista elokuvista ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, virkistävän erilainen Hollywood toimintaelokuva. Ehkä miljoona asiaa jäi sanomatta, mutta menkää katsomaan elokuva niin ehkä ymmärrätte itsekin miksi Drivea on kehuttu niin paljon.

Kuvat allmoviephoto.com

PS. Käykää osallistumassa My movie blogin ihanaan Leijonakuningas-arvontaan! ;)

♫: College ft. Electric Youth - A Real Hero

Tanssin taikaa!: Top-5 tanssielokuvat

Todella mieluinen aihe tällä viikolla Movie Mondayssa kun kyseltiin suosikkeja tanssielokuvien parista. Tykkään katsoa tanssiaiheisia elokuvia, tanssin maailmaan sijoittuvia elokuvia ja löytyypä noita suosikkitanssikohtauksia tanssiin muuten liittymättömistä elokuvistakin. Tanssileffoja katsoessa tulee aina palava halu opetella tanssimaan yhtä upeasti kuin leffan tähdetkin ja vallata yökerhon tanssilattia ja haastaa joku kunnon battleen :D

Ajattelinpa nyt tehdä taas pitkästä aikaa Top-5 listauksen suosikkitanssielokuvistani. Listalta löytyy sekä kevyempää "hömppää" kuin vakavammin otettaviakin elokuvia, mutta kuten aina, itse listaa ei kannata liian vakavasti ottaa (paitsi ensimmäisen sijan puolesta :D).

5. CENTER STAGE: TURN IT UP

Pidin tästä Center Stage -elokuvan jatko-osasta hieman ensimmäistä enemmän, vaikka pääosanainen onkin jokseenkin ärsyttävä ainakin mun mielestä. Tarina on perus tuhkimotarina, tyttö muuttaa New Yorkiin aikeenaan päästä opiskelemaan arvostetuimpaan tanssikouluun koko maassa. Hän ei kuitenkaan pääse kouluun, ja joutuukin ottamaan työpaikan klubin tarjoilijana ja jonkinlaisena "esitanssijana". Kuvioihin tulee tietysti mukaan poika, joka opiskelee tuossa kyseisessä tanssikoulussa, mutta pyytää tytöltä apua tanssiinsa. Tyttö ja poika rakastuvat, mutta esteenä on mm. rikas, hemmoteltu ja ilkeä huipputanssija joka on myös iskenyt silmänsä samaan poikaan. No, tarinan osittaisesta kökköydestä huolimatta, elokuva on mukavaa aivot narikkaan -viihdettä ja tanssikohtauksissa on kivasti yhdistelty klassista balettia ja hip hoppia ym. street dancea.

4. STEP UP 2: THE STREETS

Ja jälleen jatko-osa iski kovemmin kuin ensimmäinen osa! En tosiasiassa pitänyt Step Up elokuvasta oikeastaan yhtään, mutta tämä jatko-osa voitti minut puolelleen lähinnä viimeisellä, suorastaan eeppisellä tanssikohtauksellaan. Siis mieletön. Tsekatkaa! Tässäkin kyllä taas juoni on aika peruskauraa, on tyttö, joka ei sopeudu ja on poika, joka rakastuu tyttöön. Ja siinä sitten yritetään rakentaa rakkaussuhdetta, mutta tanssihan se on aina kaikkein tärkeintä. Mutta eipä tuolla juonella taas paljoakaan ole väliä kun tanssikohtaukset ovat tätä luokkaa:

3. BILLY ELLIOT

Toisin kuin kahdessa aiemmassa, Billy Elliotissa juoni on omaan makuuni se mikä tekee tästä elokuvasta niin hyvän. Tanssikohtaukset ja -koreografiat eivät nimittäin pahemmin saa minua tässä elokuvassa hengästymään, mutta tarina on jotenkin niin koskettava ja ihana! Elokuva kertoo siis nuoresta Billystä, joka eräänä päivänä eksyy tyttöjen balettitunnille ja kyseinen tanssin laji saa pojasta yliotteen. Billyn isä ja veli eivät voi kuitenkaan käsittää pojan erikoista harrastusvalintaa ja lopulta Billyn onkin käytävä balettitunneilla salaa. Billyn tanssinopettaja kuitenkin uskoo Billyyn ja tämän mahdollisuuksiin päästä Lontoon arvostettuun tanssiakatemiaan, mutta seisooko jyrkkä isä Billyn tanssijanuran tiellä?

2. THE RED SHOES

Kirjoittelinkin Punaisista Kengistä jo aiemmin, joten turhaanpa siitä alan sen enempiä enää löpisemään. Hieno, traaginen ja koskettava elokuva.

1. BLACK SWAN

Käsi ylös kenelle muka tuli yllätyksenä että tämä elokuva on sijalla yksi? Rakkauteni tätä Darren Aronofskyn mestariteosta kohtaan ei tunnu laantuvan, vaikka olen elokuvankin nähnyt jo lähes 10 kertaa! Vaikka elokuva ei sinänsä ehkä ole tanssielokuva siinä missä Center Stage tai Step Upit, tapahtumat kuitenkin ovat tiiviisti sidoksissa tanssin maailmaan ja kaikki elokuvan (vaikkakin melko lyhyehköt) tanssikohtaukset ovat mielettömiä.

♫: Hurts - Water

Pelottaako?

No siis kyllä hitossa pelottaa! Tätä siis kysyttiin tällä viikolla Movie Mondayssa ja mun on ihan pakko tunnustaa, että en ole edes voinut lukea kaikkien vastauksia kun mua on alkanut pelottaa pelkästään joidenkin leffojen kuvailut, saati sitten teksteihin liitetyt kuvat! Pahin oli ehdottomasti se, kun menin ja avasin jonkun vastauksen ja päin näköä rävähti aivan karmeita kuvia KAUNA -elokuvasta. Siis tuo elokuva on ihan ehdottomasti se kaikkein pelottavin elokuva jonka oon ikinä nähnyt ja se onkin tämän viikon haasteen vastaus omalta osaltani. Kuvia saatte ihan itse käydä googlesta katsomassa, en ihan totta pysty hakemaan itse tähän liitettäväksi yhtään kuvaa kyseisestä elokuvasta koska pelkästään elokuvan ajatteleminenkin saa puistattamaan.

Olen kyllä maailman surkein kauhuleffojen katselija. Tai no, kykenen kyllä katsomaan kaiken maailman trillereitä joissa sarjamurhaajat sun muut psykopaatit pelottelevat ihmisiä, jopa tykkään joistakin tuollaisista elokuvista. Olen katsonut kaikki Tiedän mitä teit viime kesänä ja Scream -elokuvat, olen katsonut vaikka mitä zombie- ja vampyyrileffoja jotka voidaan myös kauhuksi joskus luokitella. Olen myös nähnyt Manaajan ja Blair Witch Projectin, kumpikaan ei ihan hirveästi pelottanut (korkeintaan aiheutti hieman puistatuksia) enkä menettänyt yöuniani. Mutta en vain kestä ollenkaan Kaunan -tyylisiä leffoja kuten Ring (no Ring 2 oli kyllä kuraa ja taisin naureskella leffan typeryydelle suurimman osan ajasta) enkä myöskään ole uskaltautunut katsomaan Paranormal Activitya - enkä muuten katso! Kauna jätti muhun kyllä niin uskomattoman pahat traumat että vielä tänäkin päivänä, vaikka elokuvan näkemisestä on jo monen monta vuotta ja ikääkin pari päivää vaille 22 (no jotenkin aina olen ajatellut ettei tämän ikäisenä enää pitäisi pelätä mitään elokuvien fiktiivisiä kauhuörkkejä :D), saan silloin tällöin iltaisin hirveitä kauhukohtauksia jos mieleeni syystä tai toisesta tulee tuo Kaunan kammottava nainen (nytkin alkaa pelottaa vaikka ei ole edes pimeää :D). Rehellisesti sanottuna en Kaunan näkemisen jälkeen nukkunut kunnon yöunia useaan kuukauteen sillä aina nukkumaan mennessä näin sieluni silmin kuinka tuo ällö nainen ryömii lattialla kohti sänkyäni! (Iiik! Tekipäs pahaa edes kirjoittaa tuo...)

Yksikään toinen kauhuelokuva ei ole yltänyt siihen mihin Kauna, mutta on niitä muitakin kammottavia ja pelottavia elokuvia vastaan tullut. Esimerkiksi Nicole Kidmanin tähdittämä THE OTHERS oli todella jännittävä, mutta ei onneksi aiheuttanut kummempia traumoja. Espanjalainen ORPOKOTI sen sijaan sai kauhun väristykset kulkemaan selässä vielä monta päivää leffan katselun jälkeenkin. Hyi hitto se on karmiva elokuva, mutta silti todella hyvä!

Huh, näinköhän saan tänä yönä nukuttua kun tuli näitä taas pohdiskeltua...

♫: Herra Ylppö & Ihmiset - Mies Murtuu

Lainsuojaton

Tällä viikolla Movie Mondayssa kyseltiin suosikkeja lainsuojattomien joukosta. Itse olen hieman huono määrittelemään lainsuojatonta, ensimmäisenä mieleen tulee sana "pahis". Mutta eihän lainsuojaton välttämättä ole se tarinan villain, vaikka ovathan ne usein ainakin sellaisia koviksia ja ns. pahoja poikia.

Junen lainsuojattomien listaan kävinkin jo kommentoimassa, että voisinpa melkein kopsata suoraan samaisen listan tänne omalle tontillenikin. Etenkin Heath Ledgerin tulkitsema Jokeri on lähellä sydäntäni, pidin kyllä Jack Nicholsoninkin versiosta. Harry Pottereista tuttu Sirius Musta taas sytytti enemmän kirjoissa, mutta kyllä Gary Oldman on silti jees. Ja mitäpä tuohon ihanan Harrison Fordin näyttelemään Han Soloon lisäämään, kyllähän se oli aivan paras hahmo noissa vanhoissa Star Warseissa :)

Omalle listalleni voisin kuitenkin lisätä vielä muutaman.

THE BOONDOCK SAINTS

Eli MacManus-veljekset. Nämä ihanat irkkuveljekset lahtaavat pahiksia Bostonissa FBI kintereillään.

CATWOMAN

Batman Returns elokuvasta tuttu Michelle Pfeifferin seksikäs Kissanainen on ollut suosikkihahmoni Batman-sarjassa siitä lähtien kun ensimmäisen kerran tuon Batmanin Paluun näin - eli aiiiiikas monta vuotta sitten. (Halle Berryn Kissanaista ei lasketa!) Kissanaisesta ei aina oikein tiedä että onko hän hyvis vai pahis, sillä hän on häikäilemätön omanedun tavoittelija, joka tarpeen vaatiessa loikkaa puolelta toiselle.

NEO

No eikös Matrixin Neokin ole tavallaan jonkin sortin lainsuojaton?! :D No, mun laskuissani on ja siksipä hänkin päätyy tälle listalle. Onhan silläkin ne agentit perässä...Neo ei kyllä kaipaa hirveästi selittelyjä ♥