Hesher

En ole tosiaan pitkään aikaan ehtinyt enkä päässyt kirjoittamaan viime aikaisista nähdyistä elokuvista läppärin hajoamisen ja yleisen kiireisyyden vuoksi. Ja noita nähtyjä leffoja on ehtinyt siinä ajassa kertyä aika mukava määrä ja muutamasta haluan aivan ehdottomasti kirjoittaa. Aloitetaan purkaminen nyt viime viikolla dvd:lle ilmestyneestä HESHER draamasta.

Joseph Gordon-Levitt näyttelee yhteiskunnan ulkopuolella elävää, omalaatuista ja röyhkeää Hesheriä, jolla on pitkä rasvainen letti ja erikoisia tatuointeja. Eräänä päivänä Hesherin ja äitinsä hiljattain menettäneen T.J.n (Devin Brochu) tiet kohtaavat eikä tuon hetken jälkeen elämä ole enää entisellään. Hesher nimittäin tupsahtaa TJ:n kotiin ja jää sinne asumaan vastusteluista huolimatta. Hesheristä on vaikea pitää, mutta omalla rajulla käytöksellään Hesher pakottaa surevan perheen jatkamaan elämäänsä. Natalie Portman näyttelee kassaneitiä johon TJ on hieman ihastunut.

Elokuva oli ristiriitaisia tunteita herättävä. Toisaalta Hesherin käytös oli sanoinkuvailemattoman törkeää, toisia huomioonottamatonta ja ilkeää, ja taas toisaalta tuo käytös oli jotain niin absurdia että se huvitti. Surevan perheen reaktio Hesheriin oli myös toisaalta erittäin todentuntuinen ja samaistuttava, toisaalta tuli sellainen tunne että ei ikimaailmassa kukaan oikeasti suhtautuisi noin lepsusti kotiinsa tunkeutuvaan tuntemattomaan ja suhteellisen epävakaan oloiseen henkilöön. Loppujen lopuksi koko elokuva olikin erittäin sympaattinen ja erilainen tapaus, jota ei kannata missata. Joseph Gordon-Levitt todisti jälleen kerran muuntautuvaisuutensa ja olevansa yksi lupaavimmista nuorista näyttelijöistä. Olen aika innoissani kyseisen herran suhteen, sillä ihan totta hänestä tulee varmasti vielä jotain suurta elokuva-alalla.

P.S. Olen hieman miettinyt ottavani käyttöön tähtien antamisen leffoille, mutta koska en pidä näitä omia leffajuttujani minään "virallisina elokuva-arvosteluina" olen asian suhteen vähän kahden vaiheilla. Siispä kysyn, olisiko selkeämpää ja mukavampaa jos liittäisin mukaan oman mielipiteeni elokuvasta myös tähtinä vai pitäydynkö edelleen tässä pelkässä sanallisessa höpötyksessä, josta virallisuus taitaa olla aika kaukana? :D Kaipaatteko tähtiä vai ette? (Vai ajattelenko asiaa taas liikaa ja on aivan se ja sama onko niitä tähtiä vai ei...)

Simply the Best

Viime viikkoinen Movie Monday -haaste jäi tekemättä ajanpuutteen sekä rakkaan läppärini hajoamisen vuoksi. Ärsyttäviä elokuvahahmoja olisi kyllä löytynyt, viime viikolla vastaus olisi ollut aika Taru Sormusten Herrasta -painoitteinen, sillä katsoin koko trilogian pidennetyt versiot lähes maratonina (1 ja 2 meni vielä saman päivän aikana, viimeinen osa jäi seuraavalle päivälle). Frodo on oikeasti maailmankaikkeuden rasittavin ja ärsyttävin sankari! Allekirjoitan myös monien valinnaksi päätyneen Twilight-"sankarittaren" Bella Swanin ärsyttävyyden.

Mutta se siitä, aika siirtyä tämän viikkoisen haasteen pariin, joka osui kyllä aivan uskomattoman sopivaan saumaan. Olin nimittäin juuri ajatellut kirjoittavani pienen jutun eräästä rakastamastani näyttelijästä, joten kun kerran lempinäyttelijän perään huudeltiin niin olkoon se sitten hän:

KEANU REEVES

Suosikkinäyttelijöitä löytyy kyllä pitkä lista, mutta jos pitää valita vain yksi (kerrankin jos noudattaisin tarkkaa tehtävänantoa ;D) kohdistuu valintani Keanuun. Luultavasti ensimmäinen elokuva jossa Keanun näin oli toimintapätkä Speed, josta tuohon aikaan tulikin lempileffani. Nuori ja innokas poliisi jahtaamassa terroristia löysi tiensä päiväuniini. Sitten tulikin tietysti The Matrix, joka valloitti sydämeni ja ajatusmaailmani täysin. Katsoin The Matrixin ainakin 10 kertaa ensimmäisen kuukauden aikana kun sain dvd:n käsiini. Olin suorastaan lumoutunut elokuvan maailmasta ja sen tähtinäyttelijästä. Jatko-osat kävin tietysti katsomassa sitten  paikallisessa pienessä elokuvateatterissa, jonne kaverin kanssa jonotimme ensi-iltana, vaikka mitään ryysistä näytökseen ei ollutkaan. Vaikka monien mielestä Matrix-trilogian jatko-osat ovat jopa täyttä kuraa, itse pidän niistä kovasti. Sama pätee myös Keanuun. Tiedän monien olevan sitä mieltä että Keanu on "yhden ilmeen näyttelijä" ja niin edelleen, mutta fakta on se, että en keksi yhtään Keanun elokuvaa josta en pitäisi. Hän on loistava valinta niin action pätkiin kuin romanttisiin draamoihin ja komedioihinkin. Ja onhan mies nyt ihan pirun hyvännäköinenkin!

Keanun elokuvista monet ovat minulle sellaisia niinsanottuja luottoelokuvia. Leffoja, joita jaksaa aina katsoa useidenkin katselukertojen jälkeen, niistä tietää että ne ovat hyviä ja laadukkaita, ja niitä katsellessa tulee jotenkin kodikas olo. Uskon että jokaisella on ainakin se yksi suosikkinäyttelijä, jonka elokuvat eivät koskaan ole surkeita pohjanoteerauksia vaan tekipä näyttelijä minkälaisia töitä tahansa niistä aina pitää jollakin tasolla. Ehkä ne eivät kaikki yllä henkilökohtaiseen top 10 parhaan elokuvan joukkoon, mutta niistä ei myöskään löydy pahaa sanottavaa. 

Viimeisin Keanun elokuva oli eilen katsomani Henry's Crime, joka kertoo melko tylsää elämää viettävästä Henrystä. Tämä tuomitaan kolmeksi vuodeksi vankilaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa hän saa sellitoverikseen pitkän linjan vankilakundin Maxin (James Caan) ja Henryyn istutetaan hiljaa kytevä ajatus siitä, että hän olisi aivan hyvin voinut tehdä rikoksen josta hänet tuomittiin. Onhan hän jo istunut siitä tuomionkin. Päästyään vapaaksi alkaa Henry kuin vahingossa kehittelemään ryöstösuunnitelmaa, mutta onnistuakseen hän tarvitsee sekä Maxin että Julien (Vera Farmiga), kauniin näyttelijättären apua. Julien avulla Henry imaistaan myös teatterin pyörteisiin ja hän joutuu lopulta tasapainottelemaan ryöstösuunnitelmansa ja lähestulkoon omaa elämäänsä imitoivan näytelmän välillä. Henry's Crime lukeutuu juuri niihin Reevesin elokuviin, jotka eivät yllä kaikkien aikojen suosikkielokuviini, mutta se ei myöskään pettänyt odotuksiani vaan tarjosi minulle nautittavan katselukokemuksen. 

Translation:

This week on Movie Monday they asked the classic question of who is you favorite actor/actress? I have many, like most of us do I'm sure, but if I had to choose only one, The One would be Keanu Reeves. He's been one of my favorites for over 10 years and I honestly like all the movies I've seen by him. Watching his films make me feel somehow at home. I've come to notice that if the film features Keanu Reeves in it, then it just can't go all wrong. And it's just not because of his good looks, but apparently he just knows how to pick the right projects for himself. I don't think Keanu could ever make a film that I would absolutely loathe. It's just not possible.

KarmaRock 20

Viime viikonloppuna koitti taas vuoden odotetuin tapahtuma, nimittäin jo kahdennennenkymmenennen kerran järjestettävä Karmarock. Suuntasimme siis ystäväni Lissun kanssa lauantaina aikaisin tuonne Porin suuntaan, Harjavaltaan. Tärkein syy miksi kyseistä festivaalia olin taas odottanut enemmän kuin kuuta nousevaa (miksi nousevaa kuuta muuten ylipäänsä odotetaan??) oli tietysti ehdoton lempiyhtyeeni MAJ KARMA, joka nyt jo pitkäksi venyneen taukonsa aikana heittää kerran kesässä keikan omilla festareillaan Karmarockissa. En jaksanut keskittyä oikein kuvien ottamiseen, joten saldo oli vähäinen ja sitäkin huonolaatuisempi. Mutta koska olen vieläkin niin fiiliksissä koko viikonlopusta ja tuosta Karman keikasta niin pakkohan se on tännekin muutama otos jakaa, koittakaa kestää tosiaan tuota huonoa laatua...

Oli taas niin upea tunne kun Kellopeli Appelsiinin musiikki lähti soimaan ja Maj Karma asteli lavalle. Ei sitä pysty edes sanoin kuvailemaan, sitä riemua. Tämä bändi on mulle niin mielettömän tärkeä ja on ollut aikamoista tuskaa tämän parin vuoden ajan kun bändi on ollut tauolla. Onneksi Karma kuitenkin on päättänyt palata vuonna 2013 uuden levyn kera, mutta vuoteen 2013 on vielä aika pitkä aika :( Siinä välissä ilmestyy Herra Ylpön & Ihmisten levy, joka toki lohduttaa hieman, mutta Maj Karma on aina Maj Karma. Ei sitä voi mikään muu korvata.

Viime vuonna Maj Karma järjesti nettisivuillaan äänestyksen jossa sai äänestää biisejä Karmarockin keikan settilistaan. Tänä vuonna ei äänestystä ollut, mutta pojat olivat päättäneet soittaa jotakin jokaiselta levyltään aivan siitä parin sadan kappaleen loppuunmyydystä Kaukana Puhelimista -esikoislevystään alkaen. Olinkin oikein tyytyväinen siihen että settilistaan oli päässyt mm. Valmiina vanhuuteen, Ovisilmä, Rinta ja Romanssi, vaikka Romanssi kuultiinkin myös viime kesänä. Se on kuitenkin niin upea kappale että eipä tuo haitannut kuulla se taas livenä :) Pientä harmitusta aiheutti jälleen kerran The Best of Mozart -biisin puuttuminen, miten se nyt voi olla niin vaikea saada sinne settilistaan hä?! Lisäksi harmittelimme settilistan ennalta-arvattavuutta, suurin osa biiseistä kun oli kuitenkin levyjen sinkkubiisejä kuten Ukkonen, Salama, Satiinisydän ja Sodankylä. Rakastan kylläkin noita kaikkia biisejä, ja varsinkin Ukkonen on sellainen oma voimabiisini että se on aina ihana kuulla livenä, mutta olisihan se kiva kun bändi soittaa yhden keikan vuodessa että silloin edes soittaisivat hieman erilaisia biisejä. Uskon nimittäin että tuonne Karmarockiin eksyy nimenomaan bändin faneja vuosien takaa eikä vain niitä jotka ovat ohimennen katsomassa bändiä jonka pari biisiä on soinut radiossa. Nevertheless, keikka oli silti todella kova ja minä kun pidän ihan oikeasti kaikista bändin biiseistä niin eipä siinä kovin pahasti voida pieleenkään mennä :) Keikan lopuksi Karma soitti vielä yhden täysin uuden biisin nimeltä Melankolian kolina, joka kuulosti aivan mahtavalta! Vuoden 2013 odotus tehtiin siis vielä pikkasen vaikeammaksi, kiitti vaan!

Maj Karman lisäksi tuli muista bändeistä tsekattua oikeastaan vain CMX, muuten hengasimme vähän siellä sun täällä festarialueella. Ylppökin kävi sitten pyörähtämässä CMX:n keikan aikana ihan lavalla asti ja lauloi taustoja Palvelemaan konetta -biisiin ♥

Taas on pitkä vuoden odotus edessä ja ensi kesänä suuntana Karmarock 21 :) Täytyy kyllä sanoa että Karmarock on kaikessa kotikutoisuudessaan yksi parhaimmista Suomen festareista. Festarialue on pieni ja kävijämäärä huitelee siinä 2500 paikkeilla, mutta kaikilla on aina ihan mielettömän hyvät fiilikset eikä mihinkään oikein tarvitse edes jonottaa :D Kaikki yksinkertaisesti toimii Karmarockissa eikä lippujenkaan hinnalla tehdä hirveää riistoa. Saa kyllä täydet pisteet minulta :)

♫: Maj Karma - Tyyni valtameri

Who would you be?

Tällä kertaa Movie Monday -haasteessa tiedusteltiin, että missä elokuvassa haluaisit elää ja miksi, ja olisitko joku olemassa olevista hahmoista vai joku sivustakatsoja. Useinhan sitä nimittäin joitain elokuvia katsellessa tulee ajatelleeksi että voi kun minäkin saisin elää tuollaista elämää tuollaisessa maailmassa ja voi kunpa minäkin voisin olla noin cool :D

Ensimmäisenä mieleeni tietysti tuli THE MATRIX elokuvan maailma. Kuinka siistiä olisikaan elää tuossa maailmassa, jossa voisit tehdä mitä vain? Väistellä luoteja ja juosta pitkin seiniä, oppia kaikki maailman taistelulajit vain parissa sekunnissa ja hakata pahiksia mennen tullen. Niin, mutta onhan siinäkin ne varjopuolensa, joutuisi koko ajan taistelemaan omasta selviytymisestään kun koneet koittavat ajaa vapaana elävät ihmiset sukupuuttoon, eikä matrixin ulkopuolella eläminen tainnut olla mitään kovin herkkua kuitenkaan...Minussa ei ehkä kuitenkaan olisi samanlaista sankariainesta kuin Trinityssä ja Neossa. Sitä paitsi luultavasti tekisin jotain todella typerää ja ilkeää kuten porukan pettäjä Cypher, koska en kestäisi katsella Keanu Reevesiä Carrie-Anne Mossin kanssa.

Olisi myös aika siistiä olla merirosvo PIRATES OF THE CARIBBEAN -leffoissa. Olisi mahtavaa pukeutua niihin yksityiskohtaisiin, hieman rönsistyneisiin moniin vaatekerroksiin ja vetäistä raskaat bootsit jalkaan. Mutta toisaalta kyseisten elokuvien meret ovat aika pelottavia, täynnä omituisia otuksia, enkä välttämättä viihtyisi kovinkaan kauaa niissä likaisissa varusteissa ja paikoissa.

Haluaisin kyllä olla jossain yliluonnollista sisältävässä elokuvassa/maailmassa, kuten vaikkapa CONSTANTINEssa. Voisin olla joko elokuvan naispääosa Rachel Weisz tai sitten joku hemaiseva naispuolinen demoneita vastaan taisteleva mimmi joka varastaa ihanaisen John Constantinen itselleen :D Myös LARA CROFTINA olisi aika hiton siistiä olla! Voisin haluta olla myös Bellatrix LeStrange HARRY POTTERIN maailmassa - en nimittäin haluaisi olla kukaan niistä hyviksistä sen takia että en jaksaisi noudattaa kaikkia niitä typeriä rajoittavia velhomaailman sääntöjä! Äh, tähän tehtävään löytyisi siis ehkä noin sata vastausta, mutta luulen silti päätyväni seuraavaan...

Kaikkein eniten haluaisin olla vampyyri. Sellainen sekoitus UNDERWORLD -elokuvan soturivampyyri Selenea ja Anne Ricen romanttisia vampyyreja. Olisin nähnyt maailmaa yhtä kauan kuin vaikkapa Lestat, nähnyt niin ne hyvät kuin huonotkin ajat. Osaisin kuitenkin tehdä kaikkia hienoja stuntteja niin kuin Selene ja käyttää aseita, enkä tosiaan pelkäisi toimintaa. Olisin ikuisesti nuori ja kaunis kuolematon joka tarkkailisi kuolevaisten elämää. Vaikka tässäkin elämässä olisi varjopuolensa, taidan silti päätyä tähän valinnassani :)

Kuvat allmoviephoto.com ja lainattu Googlesta.

PS. Niin ja vampyyrielämäni ohjaajana toimisi ehdottomasti Darren Aronofsky ja soundtrackin säveltäisi tottakai Clint Mansell ;)

The Private Lives of Pippa Lee

Katsoin juuri pitkästä aikaa Keanu Reeves elokuvan, jota en ollut vielä nähnyt. Kyseessä oli ohjaaja Rebecca Millerin vuoden 2009 THE PRIVATE LIVES OF PIPPA LEE -niminen draama. En suoraansanottuna odottanut elokuvalta mitään kovinkaan erikoista, mutta yllätyinkin oikein iloisesti miten hyvä pikku elokuva se olikin!

Elokuva kertoo 50-vuotiaasta Pippa Leesta (Robin Wright Penn, nyk. Robin Wright), jonka elämä on ollut aikamoista hurjastelua, mutta hyvin harvat tietävät tämän rakastettavan naisen menneisyydestä. Hän on naimisissa itseään 30 vuotta vanhemman Herbin (Alan Arkin) kanssa, joka on eläköidyttyään kustantajan työstään halunnut muuttaa eläkeläisyhteisöön, ja Pippan on hankala sopeutua toimeksittomaan elämään vanhusten keskellä. Menneisyyden haamut alkavat ottaa rauhoittuneesta naisesta kiinni ja kun aviomieskin aloittaa suhteen Pippaakin nuorempaan naiseen, Pippan huolellisesti rakentama persoona alkaa murentua. Pippa tutustuu naapurin kolmekymppiseen poikaan Chrisiin (Keanu Reeves), jonka elämä on myös heittänyt niinsanotusti härän pyllyä ja löytää uuden, hieman epätodennäköisenkin ystävyyden ja suunnan elämälleen.

Elokuvassa valotetaan pala palalta Pippan menneisyyttä aivan pienestä lapsesta laihdutuspillereihin koukussa olleen äidin (Maria Bello) hoivista kapinoivaksi, itsekin pillereitä napsivaksi kotoa karanneeksi teiniksi (Blake Lively) aikuistuneeseen ja vastuulliseen Pippaan. Draamaksi elokuva on yllättävän hauskakin. On jotain huvittavan absurdia naisessa, joka paikkaa miehensä rakastajattaren ranteita tämän yritettyä kömpelöä itsemurhaa jäätyään rysän päältä kiinni. Robin Wright oli suorastaan ihastuttava hämärän menneisyyden omaavana ja silti niin kovin viattomalta vaikuttavana Pippana! Rakkaussuhteeni Keanu Reevesiin roihahti jälleen pitelemättömiin liekkeihin elokuvan myötä, ja nyt mieleni tekeekin katsoa kaikki omistamani Keanu -leffat putkeen (ei valitettavasti taida onnistua mm. sellaisen arkisen asian kuin töiden takia, höh).

Mielestäni elokuva oli yllättävän hyväntuulinen genrensä edustajaksi ja se jätti jälkeensä erittäin positiivisen maun. Suosittelen siis lämpimästi!

Kuvat allmoviephoto.com 

Translation:

I just watched a movie called THE PRIVATE LIVES OF PIPPA LEE, which was actually really really good. I didn't expect it to be anything special, but I was pleasantly surprised by the warmness of it. Robin Wright was absolutely adorable as the mysterious Pippa Lee with a shady past, but she managed to bring such innocense to the character! And my long lasting love for Keanu Reeves was rekindled and now all I want to do is watch every single Keanu movie I own (and I own a lot of them!). The film is full of great actors and the story is surprisingly joyful for a drama movie. I recommend it warmly :)

 

♫: Maj Karma - Ukkonen ♥

What a feeling!

Tämän viikkoinen Movie Monday -haaste on näemmä osoittautunut kovaksi palaksi usealla bloggarille. Ja kieltämättä itsellänikin löi aika tyhjää, kun haasteena siis oli kertoa elokuvasta, joka tuo aina mieleen jonkun tietyn hetken tai tunteen. Mulla liittyy enemmän tiettyjä muistoja ja fiiliksiä musiikkiin, yllättävän vähän näköjään sitten leffoihin! Päätinkin nyt ottaa sitten hieman erilaisen näkökulman viikon haasteeseen, pahoittelen jos tämä ampuu ihan ohi aiheen, mutta iski tuossa yksi päivä mieleen että tämä teksti on nyt vain pakko kirjoittaa :)

Kävin taas pitkästä aikaa aiemmin viikolla elokuvissa. Monien tuttujeni mielestä käyn todella usein leffassa, mutta en itseasiassa koko kesänä ole tainnut käydä leffateatterissa ennen tätä viikkoa! Anyway, siellä elokuvateatterin popcornin ja karkin tuoksuisessa hämyisessä ilmassa tunsin jälleen kerran sen ihanan fiiliksen, joka aina elokuvateatterissa minut valtaa. Uskon että monet muut elokuvafanaatikot tietävät tismalleen mitä tarkoitan ilman sen kummempia selittelyjä, mutta avataan nyt hieman asiaa.

Elokuvateattereissa on aivan oma fiiliksensä. Kun istuu teatterin (useimmiten) mukavan pehmoisiin tuoleihin popcorn-tötsä edessään valojen pikkuhiljaa himmetessä ja trailereiden lähtiessä pyörimään, voin ainakin itse unohtaa ulkomaailman ihan täydellisesti. Sillä nimenomaisella hetkellä muuta maailmaa ei ole olemassa enkä muista edes niitä eniten mieltä vaivaavia ongelmia pariin tuntiin. Olen huomannut, että tämä on vakio vain silloin kun käyn todellakin elokuvateatterissa katsomassa leffoja. Toki kotona katsottunakin leffat auttavat unohtamaan hetkeksi kaiken muun, mutta täydellinen irtiotto onnistuu minulta vain elokuvateatterin pimeydessä. Ei myöskään ole parempaa fiilistä kuin se, että elokuva salpaa hengen huikeilla kohtauksillaan, musiikillaan, juonellaan ja näyttelijöillään. Tiedättehän sen tunteen kun ei voi muuta kuin tuijottaa jättimäistä valkokangasta silmät lautasen kokoisina jotta varmasti imisi itseensä jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan, eikä uskalla edes silmiään räpyttää siinä pelossa että missaa edes yhden sekunnin?

Ei ole siis yhtä tai edes kahta tiettyä elokuvaa (ainakaan näin äkkiseltään muisteltuna :D), jotka aina veisivät minut takaisin johonkin tiettyyn hetkeen tai muistuttaisivat tietysti tunteesta. Jokainen kerta elokuvateatterissa saa minut muistamaan miksi elokuvaliput ovat rahansa arvoisia, miksi rakastan elokuvia ja elokuvissa käymistä ja jokainen kerta saa minussa aikaan voimakkaan tunneryöpyn, jota voi kuvailla ainoastaan ilmaisulla: what a feeling!

♫: Maj Karma - Iskelmä

Transformers: Dark of the Moon

Odotukseni TRANSFORMERS: KUUN PIMEÄ PUOLI leffaa kohtaan olivat suhteellisen korkeat. Pidän nimittäin oikeasti aika paljon kahdesta edellisestä Transformers leffasta, jokin niissä autoiksi ja taas takaisin jättikokoisiksi roboteiksi muuttuvissa ulkoavaruudesta tulleissa autoboteissa viehättää. Lisäksi elokuvat ovat olleet todella hauskoja, kuuluisa comic timing on toiminut just eikä melkein ainakin omalla kohdallani. Ja vaikka tämä kolmas Transformers elokuvakin oli ihan hyvä, jokin siinä hieman tökki enkä välttämättä jaksaisi sitä ihan heti uudestaan katsoa.

Suloinen Shia LaBeouf jatkaa Sam Witwickynä, mutta hemaisevan Megan Foxin tilalle leffan naiskauneudeksi on astunut brittiläinen Rosie Huntington-Whiteley, joka lähtee mallin taustastaan ponnistamaan elokuvatähdeksi. Foxin hahmon Mikaelan poistuminen Samin elämästä sivuutetaan hyvin yliolkaisesti, tyttö vain otti ja lähti. Elokuva alkaa jälleen kerran pienellä kertauksella siitä, miksi autobotteja ylipäänsä on Maahan eksynyt. Omalla planeetallaan Cybertronilla käytiin raakaa sotaa autobottien ja decepticonien välillä ja siinä rytäkässä koko planeetta tuhoutui elinkelvottomaksi. Planeetalta kuitenkin ehti paeta alus, jonka lastina on hyvin kallisarvoista ja potentiaalisesti vaarallista autobottien teknologiaa. Alus ei kuitenkaan pääse määränpäähänsä vaan törmää omaa Maatamme kiertävään Kuuhun. Eletään vuotta 1961 ja jenkit havaitsevat törmäyksen, ja 8 vuotta myöhemmin NASA lähettää ensimmäisen miehitetyn avaruussukkulan Kuuhun tutkimaan alusta.

Hypätään takaisin nykyaikaan, jossa Sam Witwicky kamppailee niinkin tavallisen asian kuin työnhaun parissa. Huolimatta siitä että nuori vastavalmistunut on pelastanut maailmamme jo kahdesti ja saanut urotöistään jopa metalin itse Obamalta, ei töitä tunnu löytyvän. Itsetuntoa nakertaa lisäksi se, että kuvankauniilla tyttöystävällä on rahaa ja hyvä työpaikka sekä lipevä ja komea pomo (Patrick Dempsey). Saatuaan kuitenkin työpaikan ison firman postipuolella Sam saa tietää tarkoin salatuista Kuulento-operaatioista ja niiden todellisesta tarkoituksesta. Autobotit sekä ihmiskunta ovat vaarassa ja Samin on saatava tieto NEST-tiimille, joka työskentelee yhdessä autobottien kanssa ratkaistakseen erilaisia ihmisten välisiä konflikteja. Decepticonit ovat jälleen aktivoituneet ja tällä kertaa heidän suunnitelmansa on megalomaaninen ja katastrofaalinen ihmisille. Sam joutuu taas keskelle jättiläisrobottien mäiskintää ja monet muutkin ennestään tutut hahmot kuten Seymour Simmons (John Turturro), Epps (Tyrese Gibson) ja Lennox (Josh Duhamel) vetäistään keskelle taistelua.

Vaikka elokuvan tapahtumat lähtivät rullaamaan hyvään vauhtiin ja elokuva muutenkin eteni vauhdikkaasti, tämä kolmas elokuva oli mielestäni kaikista hajanaisin juoneltaan. Elokuvassa tuntui oikeastaan tapahtuvan vähän liikaa, tarina oli liian massiivinen mahtuakseen 2½ tuntiin ja tosiaan tuo elokuvan kesto alkoi loppua kohden tuntua liian pitkältä. Mietin jo pariinkin otteeseen että herran jestas miten kauan tämä oikein kestää :D Elokuvassa oli kuitenkin onnistuttu säilyttämään aikaisempienkin leffojen hauskuus, leffa nimittäin sai koko teatterin hersymään naurusta useampaankin otteeseen. Huntington-Whiteley oli yllättävän hyvä roolissaan, mutta Transformers elokuvissa ei tosiaankaan pidä ottaa noita naispääosarooleja kovin vakavasti. Eiköhän se perimmäinen tarkoitus sekä Megan Foxilla että Huntington-Whiteleyllä ole ollut näyttää seksikkäältä mutrusuulta joka on pelastamista vailla :)

Toimintaa kyllä piisasi, mutta jostain syystä se ei saanut minussa enää aikaan samanlaista hengen salpautumista ja kylmiä väreitä kuin aiemmin (mielelläänhän sitä toki edelleenkin katsoi). Tähän saattoi tietysti vaikuttaa elokuvan ulkopuolisetkin seikat kuten väsymys  ja istumisen puuduttavuus (olin siis juuri tuntia aiemmin käynyt katsomassa Harry Potterin :D). Olen kuitenkin sitä mieltä että elokuvan suurin ongelma oli sen venynyt kesto ja varmasti elokuvantekijöiden kannalta taas suuri yritys tunkea mahdollisimman paljon liian lyhyeen aikaan. Aina ei voi voittaa ja tällä kertaa Transformers oli minulle pikkuisen pettymys. Toisaalta taas veljeni sanoi että hänen mielestään oli ehkä vähän jopa parempi kuin aikaisemmat! Joten mene ja tiedä :)

Kuvat allmoviephoto.com

Translation:

In addition to seeing the last Harry Potter film, I also went to see the Transformers: Dark of the Moon. I've really enjoyed the last two Transformers movies and had expectations for this film quite high. Truth be told, I was just a little bit disappointed. The film was perhaps a bit too long (over 2 and a half hours!) and had a bit too much stuff in it. Nevertheless, it was really funny and even though all the action sequences didn't give me the goosebumps they used to in the previous films, it was enjoyable to watch.