Pyydän taas anteeksi radiohiljaisuutta, joka tällä kertaa johtui kavereiden kesken tehdystä viikonloppureissusta Suomen Pariisiin eli Lahteen :D Hauskaa oli ja nyt on tosiaan palauduttu takaisin Suomen Ateenaan eli Jyväskylään. Pelkään vain pahoin että olen vilustunut, kurkku on pahaaenteilevän karhea. Kurjuuden kurjuus, sillä tänäkin viikonloppuna olisi kivaa tiedossa mikäli nyt en sairastu. No, olen varustautunut mielestäni melko hyvin panadolein, mustaherukkamehuin ja kurkkupastillien sekä vitamiinivalmisteiden kanssa - kyllä tämä tästä vielä selätetään!
Haluan myös uskoa että seuraavat kuvat auttavat taistelussa flunssaa vastaan. Törmäsin ihastuttaviin mustavalkokuviin, jotka on otettu The Vampire Diariesin Stefan Salvatorena tunnetusta Paul Wesleysta. Näitä kuvia kun katselee tulee väistämättä mieleen että Paulissa on kyllä jotain hyvin James Dean -maista, vai mitä olette mieltä? Tykkään - kovasti.
Hieman olen myöhässä Halloweenin kanssa, mutta tämäpä johtuu aivan siitä, että olen viettänyt viikonloppua mummoni luona, jossa nettiyhteys lainataan naapureilta ja täten onkin hieman kiikun kaakun toimiiko se :D Intouduin tuossa rakentelemaan Halloween -teemaista soittolistaa ja pitikin tämä julkaista jo eilen, mutta kuten arvata saattaa, se nettiyhteys ei sitten suostunut yhteistyöhön! No, sainpahan lisäaikaa miettiä lisää biisejä listalle. Olisihan sinne löytynyt vaikka millä mitalla tavalla tai toisella halloween/kauhu -teemaisia biisejä, mutta näillä nyt mennään! Listalta löytyy vähän vaikka minkälaista tyyliä, menevämmästä Arctic Monkeysista hyytäviin legendaarisiin kauhuleffojen teemabiiseihin. Ehtiihän tätä fiilistellä vielä näin hieman jälkijunassakin. Voisikin tänään pistää jonkun kauhuleffan vielä pyörimään kunhan kotiudun Jyväskylään.
Ensinnäkin on hieman hehkutettava sitä, että sain kuin sainkin ("pienen" panikoimisen saattelemana) seisomapaikkalipun odotetulle The Nationalin maaliskuiselle Kulttuuritalon keikalle! ♥♥ Onneksi noita lippuja myytiin sekä Tiketin että Lippupalvelun sivuilla, sillä Tiketin sivut junnasivat minulla ainakin 10 minuuttia - niin, että kun vihdoin sitä kautta olisin päässyt lippuja ostamaan ei niitä ollut enää jäljellä. Onneksi tuossa vaiheessa olin jo varannut ja maksanut lippuni Lippupalvelun kautta, joka toimi varsin moitteettomasti! Olin nimittäin tajunnut avata etukäteen molemmat nettikaupat ja vain päivittelin sivua kunnes myynti avautui, joten sain Lippupalvelusta aivan helposti lipun seisomapaikoille. Me so happy right now :) Ehkäpä tämä ankea talvikin menisi hieman nopeammin, tai ainakin iloisemmin, kun on jotain ihanaa odotettavaa!
Asiaan. Otsikko viittaa Nick Cave & The Bad Seedsin Murder Ballads -nimiseen levyyn, johon tutustuin vasta tänään (kyllä...). Levyltä ennestään tuttu oli kuitenkin ihanaihanaihana Henry Lee -biisi, joka onkin soinut vahvasti repeatilla viime aikoina. Myöhemmin huomasin että myös yhdessä Kylie Minoguen kanssa esitetty Where the Wild Roses Grow -biisi kuulosti tutulta. Ihmettelen itseasiassa suuresti kuinka en ole aiemmin tutustunut tähän murhaballadi levyyn, sillä se on kuin minulle tehty. En osaa selittää miksi, mutta olen jo vuosia ollut omituisen lumoutunut sarjamurhaajista ja kaikesta tuollaisesta synkästä. Olen esimerkiksi viimeisen viikon aikana tuijottanut lähes obsessiivisesti Criminal Mindsin tuotantokausia. Toinen aivan ultimate sarjamurhaajasynkistelysarjasuosikkini (olen aika vakuuttunut että tuossa pitäisi jossain välissä olla väli :D) on Millennium, joka pyöri telkussa joskus silloin kun olin itse vielä aivan liian nuori sitä katsomaan. Sittemmin enoni hankki sarjan tuottikset dvd:lle ja ostin ne häneltä. Millennium on muuten samalta tekijältä kuin The X-Files, joka on myös yksi lempisarjoistani. Yes, I'm a nerd.
Mutta takaisin asiaan! Sekä Henry Lee että Where The Wild Roses Grow biiseissä minuun vetoaa tuo romantisoitu vuoropuhelu murhaajan ja uhrin välillä. Minua kiehtoo juuri tuo kuvaus siitä kuinka (musiikissa, harvemmin tv-sarjoissa taikka elokuvissa kuvataan murhaajan ja uhrin suhdetta kuten musiikissa) murhaaja on vain niin syvästi rakastunut ja pakkomielteinen kauniista uhristaan, että ei voi antaa hänen elää - jotta kukaan muukaan ei saisi häntä. Tuo suhde kuvataan jotenkin todella kiehtovasti ja kauniisti useissa aihetta käsittelevissä biiseissä. (Välihuomautuksena: Ihan oikeasti, älkää nyt alkako pelkäämään minua! En oikeasti ole mikään psykopaatti, muuten vain ehkä hieman outo ;D)
Muita suosikkibiisejä jotka käsittelevät (ainakin minun tulkintani mukaan) stalker/murhaaja -aihetta on SlipknotinProsthetics ja The Virus of Life sekä Sonata ArcticanThe End of This Chapter. Lisää saa ehdotella!
Voisin lainata tähän kohtaan Pointer Sistersin tunnettua biisiä: "I'm so excited, and I just can't hide it". Sillä olen todellakin hyvin hyvin hyvin innoissani nyt enkä mitenkään kykenisi sitä peittelemäänkään. Nimittäin ystäväni soitti hetki sitten ja kertoi suurenmoisen ilouutisen: The National tulee Suomeen maaliskuussa 2011!!! KYLLÄ. Viimeinkin, ihka omalle keikalleen. [Insert käsittämätöntä hihkumista/kiljumista/holtitonta hyppimistä/totaalinen sekoaminen] Liput tulevat myyntiin Tiketissä ja Lippupalvelussa maanantaina 25.10.2010 klo 9. Tuonne on aivan pakko päästä! Joten pliis, kun rynnitte ostamaan noita lippuja maanantaina, niin muistakaa jättää minullekin yksi. Tosin, olen siellä mukana rynnimässä heti aamuyhdeksältä ;)
Voi tulisipa jo maanantai, sillä olen nyt koko viikonlopun aivan varmasti semmoisessa paniikkipinteessä noista lipuista ettei ole tosikaan. Keikkahan on siis Helsingin Kulttuuritalolla 3. maaliskuuta ja liput kustantavat 42 euroa plus mahdolliset toimituskulut. Aivan sama minulle mitä kustantaa, tuonne on vain aivan pakko päästä. Nyt jos suotte anteeksi, minun on jatkettava hillitöntä fanityttö-ihkuttamistani.
Nukkumaanmeno ei nyt tunnu olevan mahdollista kun naapurissa on bileet. Lopettivat sentään Band Heron pelaamisen ja mm. MetallicanNothing Else Matters -biisin raiskaamisen (seriously, mikä laulu?! Se oli pelkkää käsittämätöntä ulinaa!). Eipä sillä, itsellenikin tuli kauhea himo pelata kyseistä peliä, harmi vain etten omista sitä. Veli joskus ilmaisi halunsa hankkia kotikotiin tuo peli, täytyykin vinkkasta uudestaan että se voisikin olla ihan kelpo idea. Milloinkohan olen muuten viimeksi ollut perjantai-iltana ihan vain yksin kotona...
Vastapainoksi siis Metallicalle ja System of a Downille luukutankin erästä ihanaa kappaletta johon olen aivan rakastunut. Kyseessä on Texasista kotoisin olevan Daniel Hunterin sooloprojektin PlayRadioPlay!:n (nykyisin kulkee muuten nimellä Analog Rebellion) jotenkin kovin suloinen biisi nimeltä I'm a Pirate, You're a Princess. Tulen tästä kappaleesta aina hirmuisen iloiseksi, ja mieleen tulee lapsuus päiväkodin pihalla kun leikittiin prinssejä ja prinsessoja. Merirosvot kyllä ovatkin aina olleet enemmän makuuni kuin prinssit.
Ihanaa viikonloppua kaikille!
♫: PlayRadioPlay! - I'm a Pirate, You're a Princess
Anteeksi taas venähtänyt blogihiljaisuus. Alkuviikolla päivät tuppaavat venähtämään todella pitkiksi, mutta onneksi viikonloppu alkaa jo torstaina ja voi vähän rentoutuakin. Huomenna tosin täytyy aloittaa monen rästissä olevan opiskelujutun väsääminen, huoh. Mutta tänään olen onneksi voinut vain olla sen jälkeen kun olin istunut pakollisella luennolla. Viime viikonloppunahan tosiaan olin Helsingissä ja lauantaina Virgin Oilissa katsomassa Herra Ylppöä & Ihmisiä bändin kiertueen viimeisellä (huom. loppuunmyydyllä!) keikalla. Pääsi nyt vain käymään niinkin hassusti etten saanut kameraa kaivettua esiin koko keikan aikana, joten keikkakuvia ei siis valitettavasti ole. Keikka oli onnistunut, mutta rehellisesti sanottuna olen ollut paremmillakin Ihmisten keikoilla. Mutta olisihan sitä voinut paaaljon huonomminkin synttärinsä viettää :)
Tiistaina katsoimme eräällä kurssilla eteläafrikkalaisen elokuvan nimeltä Tsotsi (engl. Thug), joka olikin suuri positiivinen yllätys! Elokuva kertoi teini-ikäisestä pikkurikollisesta nimeltä Tsotsi, joka epätoivoissaan varastaa erään naisen auton. Vasta ajaessaan pakoon Tsotsi huomaa ettei olekaan yksin autossa: takapenkiltä nimittäin löytyy pieni vauva. Kovasta ulkokuorestaan huolimatta ei Tsotsi pystykään jättämään vauvaa yksin hylättyään auton, vaan hän laittaa vauvan paperikassiin ja ottaa mukaansa. Elokuvassa kuvataankin mielestäni varsin koskettavasti kuinka Tsotsi kiintyy pieneen vauvaan ja miten hän koittaa parhaansa mukaan pitää huolta pojasta.
Elokuva kuvaa myös karun todenmukaisesti (tällaisen käsityksen ainakin sain kurssimme vetäjältä) Etelä-Afrikkalaisia slummeja ja elämää niissä. Mielestäni leffa kuitenkin onnistuu välittämään slummien kurjuuden jollain tapaa hyvin "kauniisti", en nyt parempaakaan ilmaisua tähän keksi. Elokuva on kauttaaltaan koskettava ja juonellisestikin hyvin kehitelty. Suosittelen :)
Yllätyin myös kuinka paljon tykkäsin elokuvan musiikeista! En nimittäin normaalisti välitä tuon tyylisestä musiikista, mutta tässä se vain toimi. Liekö syynä sitten tietynlainen erilaisuus, ei nimittäin ole mitään jenkkihuttua, sanoistakaan en ymmärrä mitään. Wikipedia kertoo, että musiikki on paikallista Kwaito -musiikkia (lähtöisin siis Johannesburgista), ja elokuvassa biisit esittääkin pääasiassa kuuluisa Kwaito-artisti Zola. En osaa siis selittää miksi, mutta niin se vain uppoaa. Leffan score on myös kaunista kuunneltavaa.
Pahoitteluni, että tämä postaus on nyt jotenkin todella tönkkö. Suomen kieli ei jostain syystä ole oikein kukkinut koko päivänä. Kokeillaan joku toinen päivä jos onnistuisi vähän paremmin.
