Ihan hävettävän pitkä tauko ollut mulla Movie Monday -haasteisiin vastaamisessa, hups! Tällä viikolla aiheena on jouluaiheiset elokuvat, tai elokuvat jotka jostain syystä kuuluvat mielestäsi jouluun vaikkei aihepiiri varsinaisesti jouluinen olisikaan. Vastaan tähän nyt ihan sillä ensimmäisellä elokuvalla joka tuli mieleen, vaikka on niitä muitakin mukavan joulufiiliksen aikaan saavia leffoja. Tämä kyseinen nyt vain on sellainen joka on vähän niin kuin pakko katsoa aina joulun alla ♥
Haluan vain vinkata, että tänään torstaina 24.11. MTV3-kanavalta alkaa klo 23:05 QUEENS - KOVAT KORTTELIT elokuva, josta olenkin kirjoitellut aiemmin täällä. Itse pidin elokuvasta todella paljon ja suosittelen ehdottomasti katsomaan mikäli elokuva on jäänyt näkemättä.
Saako olla ihan superinnoissaan? No saa! Luin juuri uusimmasta Episodi -lehdestä että Tim Burton työstää Dark Shadows -nimistä elokuvaa, joka pohjautuu 1960-luvun tv-sarjaan. Lyhykäisyydessään elokuva kertoo Barnabas Collins -nimisestä liikemiehestä, joka muutetaan vampyyriksi. Tarina seuraa hänen elämäänsä, kohtaamisia erilaisten hirviöiden, noitien, ihmissusien ja muiden yliluonnollisten olentojen kanssa, sekä hänen omituista sukuaan.
Ylläoleva kuva on ensimmäinen sneak peak tulevaan elokuvaan ja kuten kuvasta näkee, näyttelijäkaarti on varsin nimekäs. Barnabas Collinsia näyttelee Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp ja myös toinen Burtonin elokuvissa usein esiintynyt näyttelijä Helena Bonham Carter tähdittää tätä elokuvaa. Mukana ovat myös Michelle Pfeiffer (joka on myöskin työskennellyt Burtonin kanssa aiemmin Batman - Paluu elokuvan aikaan), Jonny Lee Miller, Chloe Moretz, Eva Green, Gulliver McGrath, Bella Heathcote, Ray Shirley, Jackie Earle Haley ja Christopher Lee.
Dark Shadows elokuvan on määrä saada ensi-iltansa toukokuussa 2012. En malta odottaa!
Kukapa olisi uskonut, että nyrkkeilevistä roboteista saa tehtyä näinkin symppiksen elokuvan? No en minä ainakaan. Menin katsomaan elokuvan odottaen lähinnä Transformers -tyylistä actionia alusta loppuun, höystettynä jollain kömpelöllä romantiikalla (en siis vähättele Transformerseja, tykkään itse niistä aika paljonkin, ainakin siitä ensimmäisestä :D), joten yllätyin aika kovin kun jouduin puremaan huultani jotta pala kurkussa ei olisi kasvanut liian suureksi ja purkautunut vuolaina kyynelinä. En sitten tiedä johtuiko herkkyyteni Real Steelin aikana vielä ennen elokuvaa pyörineestä War Horse -trailerista, jota en muuten tasan tarkkaan aio mennä elokuvateatteriin katsomaan. Siitä itkusta ei varmasti tulisi loppua ikinä.
REAL STEEL siis sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmisnyrkkeilyn on väkivallannälkäisen yleisön vaatimuksesta syrjäyttänyt robottinyrkkeily. Massiivisen kokoiset robotit siis mäiskivät toisiaan niin pienissä (ja laittomissa) underground otteluissa, kuin suurilla areenoilla miljoona yleisön edessä, ja näitä robotteja ohjaavat erilaisin keinoin ihmiset. Charlie Kenton (Hugh Jackman) on yksi tällaisista robonyrkkeilijän ohjaajista, entinen nyrkkeilijä itsekin. Charliella ei kuitenkaan mene hyvin, hän on velkaa vähän jokaiselle ja hän onnistuu tunaroimaan jokaisen hyvänkin mahdollisuuden joka hänen eteensä tulee. Eräänä päivänä Charlie kutsutaan oikeuden eteen tapaamaan 11-vuotiasta poikaansa, jonka kanssa ei ole ollut missään tekemisissä pojan syntymän jälkeen. Charlie saa Max -poikansa (Dakota Goyo) kesän ajaksi riesakseen ja isä ja poika alkavat tutustua toisiinsa melkein puolivahingossa kun he löytyvät kaatopaikalta hylätyn vanhan robotin. Alun epäuskon jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että kyseinen robotti voi olla Charlien pelastus ja myös yleisen mielipiteen yllätykseksi, Atom -niminen altavastaavarobotti alkaakin voittaa otteluita ennennäkemättömällä tyylillä ja periksiantamattomuudella.
Elokuvan ensimmäiset 30-45 minuuttia ärsyttivät minua aivan suunnattomasti ja aloin jo pelkäämään että en pääse ärsytyksen tunteesta eroon. Kuin taikaiskusta, elokuva alkoikin toimia mielettömällä tavalla, loppua kohden käteni hikoilivat ja sydämeni hakkasi jännityksestä, ja innostuksesta syntyneet kyyneleet pyrkivät ulos silmäkulmista. En ole itseasiassa pitkään aikaan kokenut niin voimakasta adrenaliiniryöppyä kuin Real Steelia katsoessa. Robottien väliset taistelukohtaukset olivat upeita, ja saivat paikoin irvistelemään myötätunnosta (vaikka eiväthän koneet mitään tunne! Jännä on ihmismieli...). Alussa nimenomaan Charlien hahmo oli sietämättömän rasittava, mutta muuttui loppua kohden erittäin siedettäväksi ja Hugh Jackmanin sekä Max-poikaa näytelleen Dakota Goyon yhteiset kohtaukset toimivat todella hyvin! Näiden kahden välillä tuntui todellakin olevan sellaista isä-poika kemiaa. Ja siis herran jestas miten sympaattinen tuo Atom-robotti olikaan! Sain taas nieleskellä parissakin kohtaa sitä hemmetin palaa kurkussani...
Vaikka Real Steel onkin juoneltaan perusennalta-arvattava isä-poika suhteen kasvutarina, en tällaiseen elokuvaan mitään sen syvällisempää oikeastaan kaipaakaan. Elokuva on todella viihdyttävä, yllättävän koskettava, mutta myös hauska tapaus, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa elokuvateatterissa mikäli mitään kiinnostusta leffaa kohtaan löytyy. Suuret areena kohtaukset raikuvan yleisön edessä saivat minutkin melkein unohtamaan että olin elokuvateatterissa ja teki mieli itsekin liittyä kannustavaan joukkoon!
Viime vuonna ilmestynyttä Clash of the Titans (Titaanien taistelu) -elokuvaa odotin ihan innolla, mutta petyin aika kovasti kun sen viimein näin. Kun sitten keväällä huomasin samankaltaisen IMMORTALS -leffan ilmestyvän syksyllä ja nähtyäni leffan upean trailerin, on kai sanomattakin selvää että olin varovaisen optimistinen ja toivoin elokuvan olevan parempi kuin Titaanien taistelu. Ja Immortals todellakin pesi Titaanien taistelun mennen tullen!
Kreikan taruston jumalat, johtajanaan mahtava Zeus (Luke Evans, joka muuten näytteli jumalaa myös Titaanien taistelussa, tosin silloin jumala Apolloa) ovat vetäytyneet omaan rauhaansa taivaaseen kukistettuaan ja lukittuaan ensin Titaanit Tartaros-vuoren uumeniin. Ikivanhan lain mukaan jumalat eivät saa puuttua kuolevaisten asioihin, poikkeuksena vain jos joku sattuu vapauttamaan Titaanit vankilastaan. Juurikin tätä havittelee vallannälkäinen kuningas Hyperion (Mickey Rourke), jonka täytyy Titaanit vapauttaakseen ensin löytää maaginen Epiruksen jousi. Joukkoineen Hyperion on kukistanut leikiten jo suurimman osan helleeneistä, kunnes kuvaan astuu äpärä talonpoika Theseus (Henry Cavill), jonka Zeus on salaa valinnut johtamaan helleenien joukot voittoon. Theseus omaa uskomattomat taistelun lahjat ja yhdessä kuvankauniin neitsytoraakkelin (Freida Pinto) ja yllättävän urheaksi kuoriutuvan varas Stavrosin (Stephen Dorff) kanssa Theseus lähtee jahtaamaan Hyperionia aikeenaan pysäyttää tämän suunnitelmat vapauttaa Titaanit ja orjuuttaa koko maa.
Jo pelkästään trailerin perusteella pystyi uumoilemaan, että ohjaaja Tarsem Singh on tainnut saada elokuvaansa vaikutteita muutaman vuoden takaisesta visuaalisesta tykityksestä known as 300. Immortals onkin todella upean näköinen ja värimaailma on ihana hiekan, tumman ja kullan sävyillään. Myös näyttävät hidastukset, suorastaan eeppiset taistelukohtaukset ja tietysti elokuvan raakuus muistuttavat paljon 300:sta. (Tuli muuten hirvee himo katsoa toi 300 piiitkästä aikaa, harmittaa että a) dvd ei ole täällä jyväskylässä et voisin sen nyt katsoa ja b) etten tajunnu kattoa sitä viime maanantaina kun olis tullu telkusta.) Pidin kuitenkin Immortalsista enemmän kuin tuosta vertailukohteesta, lähinnä ehkä sen takia että Immortalsin juoni ja tapahtumat toimivat ehkä hitusen paremmin. Loppupuolella sydän hakkasi jännityksestä yllättävän kovastikin ja piti muistaa hengittää, niin hyvin taistelun tuoksina tempaisi mukaansa.
Suosittelen tsekkaamaan, hieno leffa. Nyt en oikein tunnu osaavan muuta sanoa :D
"This is SPARTA!" eiku..."Fight for IMMORTALITY!"
P.S. Leffassa nähdään myös -omaksi yllätyksekseni aika paljon valkokangasaikaa saanut- Joseph Morgan, joka on tuttu Vampire Diaries -tv-sarjan Klausina ;)
Hupsista, kaikenlaiset kiireet (lue: kandi + muut opiskeluun liittyvät scheisset) ovat näköjään aiheuttaneet täysin vahingossa useamman viikon bloggaustauon! En ole edes kovin intensiivisesti ehtinyt lukemaan seuraamiani blogeja, saati kommentoimaan kiinnostavia postauksia. Kirjoitusaiheitakin olisi ollut useampaankin postaukseen, arvatkaa vain muistanko enää niitä kaikkia... Mutta tosiaan pahoittelut tästä hiljaisuudesta, koitan päästä takaisin kärryille pikkuhiljaa :)
Kävin katsomassa Pedro Almodóvarin kiinnostavalta vaikuttavan LA PIEL QUE HABITO, eli suomeksi Iho jossa elän, elokuvan itseasiassa jo lokakuussa aika pian Driven näkemisen jälkeen. Jep, tulee tämä postaus siis hiiiieman jälkijunassa, mutta tulkoon.
Robert Ledgard (Antonio Banderas) on menestyvä plastiikkakirurgi, joka harjoittaa sekä kokeellista tutkimusta että ei-niin-virallisia leikkausoperaatioita kartanonsa kellarista löytyvässä laboratoriossa ja leikkaussalissa. Perhe-elämän puolella komea lääkäri on kuitenkin saanut kokea kovia; vaimo kärsi erittäin pahoja palovammoja autokolarissa ja tytär traumatisoitui äidin onnettomuudesta eikä koskaan palannut entiselleen. Vaimonsa onnettomuuden riivaamana Robert alkaa kehitellä synteettistä ihoa, joka kestäisi kaikki vahingot ja vauriot - myös palovammat. Koekaniinina Robertilla on häikäisevän kaunis, mutta mysteerinen Vera (Elena Anaya), jota hän pitää lukittuna kartanoonsa. Mutta kuka Vera oikein on? Mikä on hänen suhteensa Robertiin? Vastauksia en tietenkään paljasta, mutta sen verran sanon, että vastaukset voivat tulla aikamoisena yllätyksenä/järkytyksenä/jopa shokkina.
Olen pitänyt kaikista näkemistäni Almodóvarin elokuvista. Pidän siitä miten rohkeita ja epätavanomaisia ne ovat, ja kuitenkin ne tuntuvat kertovan aivan tavallisista ihmisistä tavallisessa ympäristössä. Yleensä kukaan elokuvan hahmoista ei nouse pinnalle selkeästi "hyviksenä" eikä "pahiksena", vaan katsoja tuntee vuoroin sympatiaa ja vuoroin inhoa samaa hahmoa kohtaan. Mutta niinhän se oikeassakin elämässä useimmiten menee, ei kukaan ole pelkästään "hyvä" eikä pelkästään "paha". Almodóvarin elokuvissa on myös aina ollut jotain hieman kieroutunutta, ja en voi väittää ettenkö olisi juuri sellainen ihminen johon kierous puree (nimim. sarjamurhaajat on superkiehtovia <3). Ja ennen kuin kirjoitan seuraavan kommenttini La piel que habito -elokuvasta, täytyy mainita että minä pidin kyllä kyseisestä elokuvasta! Joten älkää ymmärtäkö väärin kun sanon, että La piel que habito oli todella kieroutunut ja sairas jopa Almodóvarin mittapuulla! Minun sanomanani tämä ei todellakaan ole mikään negatiivinen kommentti, ymmärrän kyllä että jollekin elokuva saattaa olla hieman liikaa. Itse siis kyllä pidin, kieroudesta ja sairaudesta huolimatta.
En ole kyllä ikinä erityisemmin lämmennyt Antonio Banderakselle (paitsi ehkä iiihan pikkiriikkisen Zorrona, shh :D), mutta mies sopi tähän rooliin kuin nakutettu. Onhan hän kuitenkin aika komea ja erittäin karismaattinen, ja jollain tapaa myös hieman pelottava. Myös tämä hahmo on juuri sellainen "hyvä pahis" tai "paha hyvis", kummin päin asiaa nyt haluaakin tarkastella. Veraa näytellyt Elena Anaya oli todellakin häikäisevä, uskomattoman kaunis ja suorastaan salpasi hengityksen isoilla ruskeilla silmillään ilmestyessään kuvaan koko valkokankaan mitalla.
Suosittelen kyllä tätä elokuvaa mikäli Almodóvarin visio miellyttää etkä hätkähdä liikaa kieroutuneita ihmismieliä ja yksityiskohtaisia kuvia. Tämä leffa saattaa hyvinkin löytää tiensä leffahyllyyni jossain vaiheessa.
