Real Steel

Kukapa olisi uskonut, että nyrkkeilevistä roboteista saa tehtyä näinkin symppiksen elokuvan? No en minä ainakaan. Menin katsomaan elokuvan odottaen lähinnä Transformers -tyylistä actionia alusta loppuun, höystettynä jollain kömpelöllä romantiikalla (en siis vähättele Transformerseja, tykkään itse niistä aika paljonkin, ainakin siitä ensimmäisestä :D), joten yllätyin aika kovin kun jouduin puremaan huultani jotta pala kurkussa ei olisi kasvanut liian suureksi ja purkautunut vuolaina kyynelinä. En sitten tiedä johtuiko herkkyyteni Real Steelin aikana vielä ennen elokuvaa pyörineestä War Horse -trailerista, jota en muuten tasan tarkkaan aio mennä elokuvateatteriin katsomaan. Siitä itkusta ei varmasti tulisi loppua ikinä. 

REAL STEEL siis sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmisnyrkkeilyn on väkivallannälkäisen yleisön vaatimuksesta syrjäyttänyt robottinyrkkeily. Massiivisen kokoiset robotit siis mäiskivät toisiaan niin pienissä (ja laittomissa) underground otteluissa, kuin suurilla areenoilla miljoona yleisön edessä, ja näitä robotteja ohjaavat erilaisin keinoin ihmiset. Charlie Kenton (Hugh Jackman) on yksi tällaisista robonyrkkeilijän ohjaajista, entinen nyrkkeilijä itsekin. Charliella ei kuitenkaan mene hyvin, hän on velkaa vähän jokaiselle ja hän onnistuu tunaroimaan jokaisen hyvänkin mahdollisuuden joka hänen eteensä tulee. Eräänä päivänä Charlie kutsutaan oikeuden eteen tapaamaan 11-vuotiasta poikaansa, jonka kanssa ei ole ollut missään tekemisissä pojan syntymän jälkeen. Charlie saa Max -poikansa (Dakota Goyo) kesän ajaksi riesakseen ja isä ja poika alkavat tutustua toisiinsa melkein puolivahingossa kun he löytyvät kaatopaikalta hylätyn vanhan robotin. Alun epäuskon jälkeen näyttää kuitenkin siltä, että kyseinen robotti voi olla Charlien pelastus ja myös yleisen mielipiteen yllätykseksi, Atom -niminen altavastaavarobotti alkaakin voittaa otteluita ennennäkemättömällä tyylillä ja periksiantamattomuudella.

Elokuvan ensimmäiset 30-45 minuuttia ärsyttivät minua aivan suunnattomasti ja aloin jo pelkäämään että en pääse ärsytyksen tunteesta eroon. Kuin taikaiskusta, elokuva alkoikin toimia mielettömällä tavalla, loppua kohden käteni hikoilivat ja sydämeni hakkasi jännityksestä, ja innostuksesta syntyneet kyyneleet pyrkivät ulos silmäkulmista. En ole itseasiassa pitkään aikaan kokenut niin voimakasta adrenaliiniryöppyä kuin Real Steelia katsoessa. Robottien väliset taistelukohtaukset olivat upeita, ja saivat paikoin irvistelemään myötätunnosta (vaikka eiväthän koneet mitään tunne! Jännä on ihmismieli...). Alussa nimenomaan Charlien hahmo oli sietämättömän rasittava, mutta muuttui loppua kohden erittäin siedettäväksi ja Hugh Jackmanin sekä Max-poikaa näytelleen Dakota Goyon yhteiset kohtaukset toimivat todella hyvin! Näiden kahden välillä tuntui todellakin olevan sellaista isä-poika kemiaa. Ja siis herran jestas miten sympaattinen tuo Atom-robotti olikaan! Sain taas nieleskellä parissakin kohtaa sitä hemmetin palaa kurkussani...

Vaikka Real Steel onkin juoneltaan perusennalta-arvattava isä-poika suhteen kasvutarina, en tällaiseen elokuvaan mitään sen syvällisempää oikeastaan kaipaakaan. Elokuva on todella viihdyttävä, yllättävän koskettava, mutta myös hauska tapaus, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa elokuvateatterissa mikäli mitään kiinnostusta leffaa kohtaan löytyy. Suuret areena kohtaukset raikuvan yleisön edessä saivat minutkin melkein unohtamaan että olin elokuvateatterissa ja teki mieli itsekin liittyä kannustavaan joukkoon!

Real Steel elokuvateattereissa 2.12.2011.

♫: Clint Mansell - Finish It