Hupsista, kaikenlaiset kiireet (lue: kandi + muut opiskeluun liittyvät scheisset) ovat näköjään aiheuttaneet täysin vahingossa useamman viikon bloggaustauon! En ole edes kovin intensiivisesti ehtinyt lukemaan seuraamiani blogeja, saati kommentoimaan kiinnostavia postauksia. Kirjoitusaiheitakin olisi ollut useampaankin postaukseen, arvatkaa vain muistanko enää niitä kaikkia... Mutta tosiaan pahoittelut tästä hiljaisuudesta, koitan päästä takaisin kärryille pikkuhiljaa :)
Kävin katsomassa Pedro Almodóvarin kiinnostavalta vaikuttavan LA PIEL QUE HABITO, eli suomeksi Iho jossa elän, elokuvan itseasiassa jo lokakuussa aika pian Driven näkemisen jälkeen. Jep, tulee tämä postaus siis hiiiieman jälkijunassa, mutta tulkoon.
Robert Ledgard (Antonio Banderas) on menestyvä plastiikkakirurgi, joka harjoittaa sekä kokeellista tutkimusta että ei-niin-virallisia leikkausoperaatioita kartanonsa kellarista löytyvässä laboratoriossa ja leikkaussalissa. Perhe-elämän puolella komea lääkäri on kuitenkin saanut kokea kovia; vaimo kärsi erittäin pahoja palovammoja autokolarissa ja tytär traumatisoitui äidin onnettomuudesta eikä koskaan palannut entiselleen. Vaimonsa onnettomuuden riivaamana Robert alkaa kehitellä synteettistä ihoa, joka kestäisi kaikki vahingot ja vauriot - myös palovammat. Koekaniinina Robertilla on häikäisevän kaunis, mutta mysteerinen Vera (Elena Anaya), jota hän pitää lukittuna kartanoonsa. Mutta kuka Vera oikein on? Mikä on hänen suhteensa Robertiin? Vastauksia en tietenkään paljasta, mutta sen verran sanon, että vastaukset voivat tulla aikamoisena yllätyksenä/järkytyksenä/jopa shokkina.
Olen pitänyt kaikista näkemistäni Almodóvarin elokuvista. Pidän siitä miten rohkeita ja epätavanomaisia ne ovat, ja kuitenkin ne tuntuvat kertovan aivan tavallisista ihmisistä tavallisessa ympäristössä. Yleensä kukaan elokuvan hahmoista ei nouse pinnalle selkeästi "hyviksenä" eikä "pahiksena", vaan katsoja tuntee vuoroin sympatiaa ja vuoroin inhoa samaa hahmoa kohtaan. Mutta niinhän se oikeassakin elämässä useimmiten menee, ei kukaan ole pelkästään "hyvä" eikä pelkästään "paha". Almodóvarin elokuvissa on myös aina ollut jotain hieman kieroutunutta, ja en voi väittää ettenkö olisi juuri sellainen ihminen johon kierous puree (nimim. sarjamurhaajat on superkiehtovia <3). Ja ennen kuin kirjoitan seuraavan kommenttini La piel que habito -elokuvasta, täytyy mainita että minä pidin kyllä kyseisestä elokuvasta! Joten älkää ymmärtäkö väärin kun sanon, että La piel que habito oli todella kieroutunut ja sairas jopa Almodóvarin mittapuulla! Minun sanomanani tämä ei todellakaan ole mikään negatiivinen kommentti, ymmärrän kyllä että jollekin elokuva saattaa olla hieman liikaa. Itse siis kyllä pidin, kieroudesta ja sairaudesta huolimatta.
En ole kyllä ikinä erityisemmin lämmennyt Antonio Banderakselle (paitsi ehkä iiihan pikkiriikkisen Zorrona, shh :D), mutta mies sopi tähän rooliin kuin nakutettu. Onhan hän kuitenkin aika komea ja erittäin karismaattinen, ja jollain tapaa myös hieman pelottava. Myös tämä hahmo on juuri sellainen "hyvä pahis" tai "paha hyvis", kummin päin asiaa nyt haluaakin tarkastella. Veraa näytellyt Elena Anaya oli todellakin häikäisevä, uskomattoman kaunis ja suorastaan salpasi hengityksen isoilla ruskeilla silmillään ilmestyessään kuvaan koko valkokankaan mitalla.
Suosittelen kyllä tätä elokuvaa mikäli Almodóvarin visio miellyttää etkä hätkähdä liikaa kieroutuneita ihmismieliä ja yksityiskohtaisia kuvia. Tämä leffa saattaa hyvinkin löytää tiensä leffahyllyyni jossain vaiheessa.
kuvat: allmoviephoto.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti